• Saamelaiset
• Samanismi - mielen kielioppi

 

[Sisällysluettelo]
[Asiahakemisto]
[Sanahaku]

Samanismi - mielen kielioppi

Paljon pohjoisen samanismin riiteistä, myyteistä ja eeppisistä traditioista on jäänyt meiltä pimentoon. Todisteita pitkälle kehittyneestä kielijärjestelmästä noitarumpujen kalvojen kuvioina on tuhoutunut 1600-1700 -lukujen luterilaisen käännytystyön johdosta. 

Silti joidenkin tunturiin kätkettyjen noitarumpujen on onnistunut säilyä ja edelleen tulla löydetyksi tärkeinä todistuskappaleina altaialaisten kansojen mytologiassa. Nämä puusta ja poronnahasta rakennetut noitaistuntojen instrumetit kertovat paljon käyttäjistään, mutta silti kaikkia niiden tiukalle pingotettujen rumpukalvojen pintaan tallennettuja (maalattuja) symbolisia kuvioita ei olla onnistuttu tulkitsemaan. 

Puhuttaessa samanismista altaialaisten kansojen vanhimpana varsinaisena uskontona ei kyseessä ole vain yksi lukuisista "ismeistä", vaan alkuperäiskansojen päämäärällinen käytännön toimintatapa. M.A.Castrenin mukaan samanismi on toiminut kansoille yhtenä Jumaluusopin momenttina, eikä vain yhtenä omana uskonnon muotona. Yhteistä kaikille samanistisille yhteiskunnittain eläville ryhmille on usko noitiin ja noituuteen, käsitys maaiman kerrostuneisuudesta ja ihmisen monisieluisuu desta. 

Poppamiehestä nimeltä noaidi

Saamelaisten noaidi oli heidän uskonnollinen johtajansa. Tämä meditaattorin kaltainen, niin sielun kuin ruumiinkin parantaja pysyi erillään 1600-luvun kerettiläis- ja noitavainoista. (Toisin kuin Manner-Eurooppalaiset kollegansa, saksan Hexe tai englannin witch.) 

Tehtävinä noaidilla oli pohtia maallikoiden puolesta arkipäivään kuulumattomia sielullisia asioita, pitää suhteet tämän-ja tuonpuoleisen välillä ja huolehtia kosmokseen vaikuttavista voimista. Tällä parantajalla oli kyky matkata läpi maailmankaikkeuden kerrosten ja usein hän noitaistuntojen aikana hakikin eksyneitä sieluja takaisin tuonpuoleisesta. 

Saamelaisen käsityksen mukaan, tuonpuoleinen oli nurinkäännetty maailma, jossa kävellään meidän jalkojamme vasten. Tämä seikka heidän uskomuksessaan on kansainvälisessä kirjallisuudessa liitetty mm. australialaisiin. Tärkeä rooli Noaidilla oli samanistisessa uskossa myös rumpukalvojen symboliikan tuntemuksensa ansiosta. Tämä taito siis siirtyi seuraajalle, voidaan siis sanoa isältä pojalle, sillä aina noaidi oli mies. 

(Vertaa noitavainojen aikaan 1600-luvulla Keski-Euroopassa noidaksi epäillyt olivat useimmiten naisia. Ero johtunee katolisen kirkon senaikaisesta naiskäsityksestä viettelijättärenä ja pirun oikeana kätenä). 

Istunnoista ja instrumenteista

Noitarumpu koostui aina kaiken kansan nähtävillä olevasta rumpukalvosta sekä sen sisimmästä, rummun sielusta, joka oli noaidin oma "käsikirja". Kalvon pinnalle nauhalla kiinnitetyt metalliset rahat ja muut esineet kuvastivat rumpukuvioiden ohella sielunmatkojen elementtejä. Näistä noitaistuntoihin liittyvistä matkoista on säilynyt muutamia kuvauksia ja vanhin tieto perustuu 1200 j.a.a. kirjoitettuun kohtaan "Historia Norvegiaeen". 

Kerran muutamat "Christiani", luultavasti kauppamatkoilla olevia norjalaisia, istuivat pöydässä joidenkin "finnien" kanssa, kun heidän emäntänsä yht´äkkiä vaipui maahan ja heitti henkensä. Kristityt olivat syvästi pahoillaan; mutta heidän isäntänsä olematta mitenkään huolissaan totesi, ettei nainen ollut kuollut vaan että vihamielinen henki oli ottanut ja vienyt pois heidän sielunsa. He välittömästi valmistautuivat hakemaan sen takaisin. 

Noita kutsuttiin sisään ja hän levitti vaatteen, jonka alla hän valmistautui tehtäväänsä. Sitten hän otti intrumentin, joka oli seulan muotoinen, ja piti sitä ojennetussa kädessään. Intrumenttiin (rumpuun) oli istutettu pieniä metallifiguureja; valaita, poro valjaineen, pienet sukset ja pieni vene airoineen - kaikki nämä olivat kulkuvälineita, joiden avulla noidan sielu saattoi kulkea yli lumisten vuorten, rinteitten ja syvien järvien. Laulettuaan laulujaan pitkän aikaa ja tanssittuaan rummun tahtiin, hän meni pitkäkseen lattialle mustana kuin neekeri ja kuolaten kuin raivohullu. Hänen vatsansa näytti repeytyvän auki, ja kauheasti vapisten hän heitti henkensä. Nyt neuvoteltiin vielä suuremmaksi noidaksi mainitun henkilön kanssa, jotta hän ottaisi selville, mitä näille kahdelle oli tapahtunut. Hän lähti samalle asialle, mutta tällä kertaa tulos oli toinen. Hän toi naisen takaisin turvassa ja terveenä, ja hän saattoi myös kertoa, miten oli käynyt toiselle noidalle, joka kuoli. Tämä oli matkannut kovaa vauhtia valaan hahmossa vesien halki, kun hän epäonnekseen ajoi päin vihamiehensä henkeä, joka oli asettunut pohjaan muutamien teroitettujen keppien muodossa. Yksi kepeistä oli tunkeutunut valaan vatsaan ja repinyt sen auki, niin kuin oli helppo nähdä ruumiissa olevista vammoista. 

Teoksen kirjoittaja toteaa kertoneensa tämän tarinan todistaakseen kaukaisten maiden ihmisille, miten äärimmäisen pakanoita ja turmeltuneita nämä "finnit" olivat." Istunnoissa noaidi työskenteli nahkaisen vaatteen alla rummutuksen, laulun ja tanssin rytmittämänä. Uskonnollisten, useasti toistuvien riittien aiheuttamana noita vaipui transsiin ja teki sielun matkan. Usein matka tapahtui suksilla tai valjakolla matkaten, joskus hän taas vain lensi saaden linnun olomuodon. 

Yleisenä noitaistunnon kaavana voidaan siis pitää;
1. noidan kykyjen kuvaus, rummutus ja loitsinta 
2. ekstaasi ja sielun matkan valvonta 
3. herätys ja matkakertomus 

Kuten jo edellä mainittiin rumpukuviot kuvasivat transsissa tapahtuneita sielun matkoja. Tämä hieroglyfien tapainen jo kuollut kielijärjestelmä muodosti loogisen systeemin, johdon mukaisen kielioppinsa, jonka taitajana oli noaidi itse. Rumpukalvojen kuvioista puhuttaessa kyseessä on siis samaanien kognitiivinen kartta, jonka tulkitseminen on vaikeaa meille muille. Tyypillistä rumpukuvioille oli myös niiden aurinkokeskeisyys. Aurinko keskellä kuvattuna oli kaikenelämän keskus. Heidän uskonsa tasot olivat: 

1. Mytologis-kosmologinen, joka käsitti tarut ja perinteet 
2. Astraalinen, alkeellinen tähtioppi ja 
3. Psykomentaalinen ihmisen mielen maailma. 

Varhaiskristillisyys kriminalisoi saamelaisten samanismioppia, joka sisälsi esikristillisen mytologian peruspiirteet, luulleen päästävänsä heidät pahasta. Kauan aikaa sitten (kampakeraamisella kaudella 3300 - 200 e.a.a.) lähti saamen ja itäsuomalaiset lähisukukielet haaraantumaan omiin suuntiinsa yhteisestä kantakielestään (suomalais-saamelaisesta kantakielestä). 

Saame pirstoutui porotokkien mukana muuttaviin heimoihin, joita erottivat niin asuinpaikka kuin elinkeinokin. Kultuuriset kuilut ennen niin yhtenäisen kansa välillä syvenivät muuttaen lopulta heimojen väliset kielet toisistaan poikeeaviksi. Kieli muutti käyttäjäänsä ja enää tänään ei saamelainen saamelaista välttämättä ymmärrä. Haluttomuus yhdistää tuota kulttuurisesti niin rikasta kansaa leimaa ns. "päävaltioita" saamenmaan alueella (Norja, Ruotsi ja Suomi). 

Kirsti Palton runo "Miten ymmästäisimme toisiamme" tuo julki sen tuskan mitä saamen kansa tuntee. Alkuperäiskansa kärsii nykykielensä heterogeenisuudesta, sillä saamenmaan alueella puhutaan kymmentä' toisistaan eroavaa kieltä. "Mitä puhut, mitä haastat, veli? Mitä puhut, mitä haastat sisar?" 

Enää ei veli sisarensa sanoja ymmärrä, enää ei veli sisarensa kotimaata tunnista. Pohjoismainen saamelaiskonferenssi sopi vuonna 1978 kirjoitetunkielen lähtökohdaksi pohjois-saamen, mutta paljon on vielä tekemättä. 

Saamelaisia eivät auta teoreettiset jossittelut eikä valtioiden harjoittaman nuiva kieleipolitiikka. Saamen nykyinen nuoriso pitäisi saada kiinnostuneeksi arvokkaasta äidinkielestään ja näin myös sukupuuttoon kuoleviksi kieliksi määritelyillä kielillä (kuten turjan- ja uumajan saame) olisi vielä toivoa huomisesta. Saamelaisten on vaikea hakea omalla äidinkielellään tapahtuvaa koulutusta, joten useiden saame jääkin vain vanhojen ihmisten nostalgiaksi. 

Elise Pietarila