  |
|
|
|
|
|
Täydellinen maailma
--Montesquieu, ranskalainen valistusfilosofi Selkeä erottelu suomalaisten ja ulkomaalaisten välillä alkoi nationalismin vuosisadan alussa, tarkalleen vuonna 1809, kun Suomi liitettiin Venäjään. Tällöin keisarin tekemässä hallitsijavakuutuksessa tehtiin ero suomalaisten ja venäläisten välille. Suomi oli tästä lähtien autonominen maakunta, jonka asukkaat olivat suomalaisia ja vierasmaalaiset täten ulkomaalaisia. Viime vuosina suomalainen yhteiskunta on kuitenkin joutunut -puoleksi vapaaehtoisesti, puoleksi tahtomattaan- avaamaan isänmaallisen yhteisönsä ovet ihmisille, jotka ovat joutuneet jättämään kotipaikkansa ja etsimään uuden kodin meidän keskuudestamme. Näistä ihmisistä on tullut suomalaisessa yhteiskunnassa niitä silmätikkuja, joista pahat kielet kuiskivat ja rötösherrat etsivät syyllistä epäonnen kohdatessa. Läpi historian havisevien vuosisatojen on yhteisön enemmistö yksissämielin osoittanut syytävät etusormensa yhteisön vähemmistöryhmiin kääntääkseen pois kansan huomion omista kiusallisista virheistään ja epäkohdistaan. Oivallisena esimerkkinä käytettäköön roomalaisten kohdistamaa vainoa ensin synnytystuskissa olevan Rooman vähemmistökansoihin, etruskeihin. Myöhemmin, kääntääkseen kansalaisten huomion pois imperiumin kohtalokkaista vaikeuksista, vaino kohdistui kristittyihin ja Rooman raunioille syntyneen Euroopan juutalaisvainot sekä etniset puhdistukset ovat tuttuja meille kaikille. Roomalainen valtiomies, puhuja ja kirjailija Marcus Tulius Cicero oivalsi, että vierasmaalaisten hyväksyminen ja jopa rakastaminen on välttämätöntä: "Ne, jotka väittävät, että meidän on rakastettava omia maamiehiämme eikä vierasmaalaisia, hajottavat ihmiskunnan veljeyttä, mikä taasen johtaa hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden tuhoon." Ciceron sanojen mukaan tulisi suomalaisen jästipäisyyden ja isänmaallisuuden siis murtua ja meidän tulisi niellä rasistiset, katkerat ajatuksemme ja hyväksyä vierasmaalaiset osaksi yhteisöämme. Käytännössä näin jo tapahtunut. Suomessa asuu pakolaisena noin 70 000 ihmistä maailman eri kolkista. Näiden lisäksi harmaita katujamme värittävät turvapaikanhakijat, jotka asuvat Suomessa toistaiseksi, odottaen päätöstä saavatko he jäädä vai karkoitetaanko heidät maasta hylättyjen turvapaikkahakemusten perusteella. Valtiomme on sitoutunut täyttämään suunnitellut pakolaispaikat ulkomaalaisilla, mutta kunkin kunnan päätettävissä on, miten pakolaiset otetaan vastaan. Oulun kaupuki on nähnyt parhaana ratkaisuna -parhaana ratkaisuna kaupungin osalta- perustaa ulkomaalaisten vastaanottokeskuksen Heikinharjuun, turvallisen välimatkan päähän kaupungin ydinkeskustasta, entisen mielisairaalan tiloihin. Siellähän ne "neekerit" on hyvä pitää, eivätpähän ole aina jaloissa pyörimässä ja muistuttamassa meitä afrikkalaisista alkujuuristamme. Jo tämä Oulun kaupungin parhaaksi katsoma menettelytapa pakolaisten ja turvapaikan hakijoiden asuttamisesta on todiste yhteiskunnan mielialasta. Suoranaisesta rasismista ei kukaan uskalla puhua, eihän se sitä aivan muitta mutkitta ole. Suomalaiset eivät ole koskaan olleet tunnettuja radikaalisuudestaan. Meitä pidetään ennemminkin kultaisen keskitien maltillisina seuraajina. Suomessa tuskin voidaan edes sanoa varsinaista "kolmannen asteen" potkimis- , hakkaamis- tai kiduttamisrasismia esiintyvän -jos ei oteta huomioon muutamaa joensuulaista hiukset-ja-järki-eivät-viihdy-samassa-päässä -yksilöä. Suomessa rasismi toteutuu ennemminkin psyyken kautta, henkisellä tasolla. Ulkomaalainen ikäänkuin suljetaan yhteisöstä hiljaisuuden muurilla. Hänen sosiaalinen elämänsä tehdään mahdollisimman tyhjäksi, tai ainakin sitä yritetään vaikeuttaa. Tätä rasisimin "haaraa" ei missään nimessä tulisi väheksyä, se on ajan kanssa varmasti vähintäänkin yhtä tuhoisaa kuin suora fyysinen väkivalta. Ulkomaalaisilla on tietysti ystävänsä, joista jotkut ovat valmiita piilottelemaan häädön saaneita turvapaikanhakijoita perheessään jopa oman vangituksi tulemisensakin uhalla. Toinen hyväntahtoinen, omaa uhrautuvaisuutta vaativa ele on avioliitto ulkomaalaisen kanssa, jolloin tämä saisi luvan jäädä Suomeen-jopa avioeron jälkeen. Tällainen auttaminen on tietysti moraalisesti monessakin suhteessa arveluttavaa, mutta jos vaihtaa kimaltelevan pyhimyksen sädekehän himmeämpään ja onnistuu näin pelastamaan ihmishengen, alkavat vaakakupit olla tasoissa. Pakolaisten tulo Suomeen 1980-luvulla sattui monessakin mielessä huonoon saumaan. Vuosikymmenen alkupuolta harmaannutti valtakunnan isän, Kekkosen poismeno. Toivuttuamme tästä tragediasta, menivät valtakunnan kirjat sekaisin kasinotalouden mukanaan tuomien kulutusjuhlien myötä. Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan ja ylenpalttisuuden jälkeen edessä oli väistämättä 1990-luvun taloudellinen laskukausi, lama. Yhteiskunta oli aallon pohjassa. Vuosikymmenten takaiset itsestäänselvyydet romuttuivat ja ihmiset olivat epätoivosta sairaita. Pankkikriisi, lukuisat konkurssit, puolen miljoonan työttömyys, toinen peräkkäinen SDP:läinen presidentti, Euroopan Unioni, sosiaaliturvan leikkaukset, hornetit, mediapeli, pääministerin sydänvika, puoliksi musta miss Suomi, vihreä somali Vantaan kunnanvaltuustoon... Suomen pakolaiset saivat osakseen paljon entistä enemmän huomiota. Katkeruus ulkomaalaisia kohtaan nousi menetettyjen työpaikkojen lukumäärän mukana. Suomalaiset eivät ymmärtäneet pakolaisten ajattelutapaa siitä, että työttömyydelle on tehtävä itse jotain. Me vetoamme siihen, ettei työtä ole lupa tahdä jos mielii päästä työttömyyskorvauksista osalliseksi, tai edullisemmaksi tulee istua kotona kuin käydä töissä. Ouluun nousee tuon tuosta pieni pizzeria, jota pyörittää sympaattinen kurdipariskunta. Kaupungin laitamilta löytyy jos jonkin sorttista etnistä elintarvikekauppaa, joissa myydään toinen toistaan merkillisempiä ruoka-aineita. Se on sitä yrittäjyyttä. Se on sitä, kun elämä voittaa. Rasismin perusteet ovat alunalkaen väärät. Jotta toinen rotu voisi sortaa toista, täytyisi olla olemassa jokin rotu ylitse muiden. Siihen asemaan on valkoinen ihminen nostanut itsensä. Mutta tämä valkoinen ihminen ei kaikessa mahtavuudessaan eikä ylemmyydentunnossaan kykene aukaisemaan arjalaisen sinisiä silmiään huomatakseen, että itsevaltiuden kruunu on punottu maailman epäoikeudenmukaisuuden kyynelistä. Tiina Maria Parantala |