 |
|
|
|
|
|
Suomi turvapaikkamaanaMääritelmäTurvapaikanhakija on henkilö, joka pyytää suojaa ja oleskeluoikeutta muusta kuin koti- tai oleskelumaastaan, esimerkiksi Suomesta, jättämällä turvapaikkahakemuksen. Turvapaikanhakijasta tulee virallisesti pakolainen vasta hänen hakemukseensa annetun päätöksen myötä. Käsitteenä turvapaikanhakija eroaa siis merkittävästi käsitteistä kiintiöpakolainen, siirtolainen ja paluumuuttaja. Pakolaisuus on maailmanlaajuinen ongelma - taustaa Suomen tilanteelle Yhdistyneiden Kansakuntien pakolaispäävaltuutetun mukaan maailmassa on 27 miljoonaa sotaa tai vainoa pakenevaa ihmistä. Jos lukuun otetaan mukaan omassa maassaan siirtymään joutuneet ihmiset, nousee maailman juurettomien ihmisten määrä 50 miljoonaan. YK:n pakolaismääritelmän mukaisia pakolaisia, siis ihmisiä, jotka ovat kotimaansa ulkopuolella rodustaan, uskonnostaan, kansallisuudestaan ym. johtuvan vainon vuoksi, on maailmassa 14,5 miljoonaa. Heistä 13% on saanut luvan elää Länsi-Euroopan maissa. Suurin osa maailman pakolaisista asuu Afrikassa ja Aasiassa, joiden yhteenlasketut rahalliset varat ovat vain 5% maailman kaikesta varallisuudesta. Afrikan ja Aasian pakolaisista vain pienellä osalla on mahdollisuus päästä turvaan Eurooppaan. EU:n jäsenmaat vastaanottavat tietyn luvun mukaisen määrän kiintiöpakolaisia, joille YK:n pakolaispäävaltuutettu (United Nations High Commissioner for Refugees, UNHCR ) on jo myöntänyt pakolaisaseman. UNHCR:n avulla hädässä olevilla varallisuudesta tai yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta on mahdollisuus päästä turvaan. Toinen mahdollisuus päästä asumaan Eurooppaan on hakea turvapaikkaa jostakin Euroopan maasta. Turvapaikan tai väliaikaisen oleskeluluvan saaminen Euroopasta on nykyisin kuitenkin suhteellisen vaikeaa. 1980-luvun alusta lähtien turvapaikanhakijoiden määrä Länsi-Euroopassa alkoi kasvaa voimakkaasti. Turvapaikanhakijoiden määrän huippu sijoittuu 1980-luvun loppuun ja 1990-luvun alkuun, jolloin määrän kasvu oli suurinta Saksassa, mutta myös Isossa-Britanniassa ja Belgiassa. Huippuvuosien jälkeen turvapaikanhakijoiden määrä Länsi-Euroopassa on laskenut huomattavasti, sillä Länsi-Euroopan maat ovat tiukentaneet lainsäädäntöjään ja menettelytapojaan. Esimerkkinä mainittakoon viisumipakon yleistyminen Euroopan unionin ulkopuolisista maista tuleville sekä ilman vaadittavia matkustusasiakirjoja matkustavia henkilöitä kuljettavien lentoyhtiöiden sakottaminen. Samoin on lisätty yhteistyötä Itä-Euroopan maiden kanssa länteen siirtymishalukkuuden hillitsemiseksi. Länsi-Eurooppaan tuli vuonna 1992 700 000 turvapaikanhakijaa.Vuonna 1993 luku oli 551 000, ja vuoteen 1995 tultaessa luku oli laskenut alle 300 000:een. 40% tulijoista haki turvapaikkaa Saksasta. Naapurimaahamme Ruotsiin tulijoita oli vuonna 1992 84 000, ja määrä putosi kolmessa vuodessa 9 000:een. Suomeen saapuu turvapaikanhakijoita Ennen 1980-lukua Suomeen ei juurikaan saapunut turvapaikanhakijoita. 1980-luvulla Suomi vastaanotti vain harvoja yksittäisiä turvapaikanhakijoita, jotka suurimmalta osin tulivat Aasiasta. Vuonna 1990 alkoi Suomeen tulla yhä enemmän spontaaneja turvapaikanhakijoita. Kun heitä oli vuonna 1989 179, saapui vuonna 1990 maahamme 2 743 turvapaikanhakijaa. Tällöin heitä tuli ensimmäistä kertaa tuntuvasti myös Lähi- ja Keski-Idästä sekä Afrikasta. Suomi ei ollut varautunut itsenäisesti saapuvien turvapaikanhakijoiden vastaanottoon, sillä aikaisemmin oli vastaanotettu vain kiintiöpakolaisia ja heitäkin hyvin vähän. Suomi oli uskonut säästyvänsä turvapaikanhakijoiden tulvalta, vaikka naapurimaahan Ruotsiin oli jo aikaisempina vuosina saapunut tuhansia turvapaikanhakijoita ja heitä saapui koko ajan huomattavia määriä ( vuonna 1990 28 000 hakijaa ). Suurin turvapaikanhakijoiden ryhmä Suomeen tuli Somaliasta, josta he pakenivat sisällissodan väkivaltaa. Tulijoiden määrä oli niin suuri verrattuna Suomen aiemmin vastaanottamiin määriin, että alettiin puhumaan "somalishokista". Suomella ei ollut paikkaa, mihin asuttaa somalialaiset, sillä turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksia ei juurikaan ollut perustettu. Tuolloin syntyikin suomalaisten keskuudessa legenda "hotellipakolaisista", sillä somalialaiset jouduttiin väliaikaisesti majoittamaan tyhjillä olevaan konkurssikypsään hotelliin. Turvapaikanhakijoiden määrä nousi huippuunsa vuonna 1992, jolloin heitä saapui 3 634. Etenkin entisen Jugoslavian alueelta alkoi tulla turvapaikanhakijoita sodan pakottamina. Turvapaikanhakijoiden suuren määrän ja kiihtyvän Bosnian sodan takia Suomi alkoi muiden Länsi-Euroopan maiden tavoin pelätä, että se joutuu vastaanottamaan alueelleen yhä enemmän ja enemmän turvapaikanhakijoita. Kansainvälisen oikeuden mukaan ihmistä ei voida poistaa maasta, kun hänet on kerran päästetty maahan ja hakemaan turvapaikkaa. Siksi Suomi, muiden muassa, ryhtyi estämään mahdollisten turvapaikanhakijoiden, etenkin entisen Jugoslavian alueelta tulevien, pääsyn alueelleen ottamalla käyttöön viisumipakon. Suomi halusi rajoittaa tulijoiden määrää riippumatta heidän turvapaikan tarpeestaan. Samalla alettiin tiivistää yhteistyötä Suomen ja Venäjän rajavalvontaviranomaisten välillä, mikä johti siihen, että nykyään Venäjältä on lähes mahdotonta tulla Suomeen hakemaan turvapaikkaa. Tämä on merkittävää siinä mielessä, että Venäjältä ei voi hakea turvapaikkaa, sillä se ei noudata Geneven pakolaissopimusta, vaikka on sen allekirjoittanut sekä siksi, että esimerkiksi suurin osa somalialaisista tuli Suomeen Venäjän kautta. Myös muut afrikkalaiset saapuvat Suomeen usein Itä-Euroopan kautta. Vuoden 1992 jälkeen turvapaikanhakijoiden määrä alkoikin vähentyä - vuonna 1993 se oli 2 023. Bosnialaisia koskevan viisumipäätöksen jälkeen ja itärajan lähes sulkeuduttua samana vuonna turvapaikanhakijoiden määrä laski seuraavana vuonna 1600:lla. Suomi oli myös säätänyt uuden ulkomaalaislain, joka tiukensi pakolaispolitiikkaa. Samalla otettiin käyttöön turvallisen lähtömaan ja turvallisen turvapaikkamaan käsitteet, jotka mahdollistavat turvapaikanhakijan nopean palauttamisen lähtömaahan, joka katsotaan turvalliseksi. Vuonna 1995 Suomeen saapui enää 854 hakijaa. Vuonna 1996 turvapaikanhakijoiden määrä laski edelleen, sillä hakijoita oli vain 711. Kehityksen seurauksena turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksia on lopetettu tai niitä on yhdistetty. Turvapaikkaprosessi Suomessa Ulkomaalainen, joka haluaa hakea turvapaikkaa Suomesta, jättää turvapaikkahakemuksensa poliisille tai passintarkastajalle. Koti- tai oleskelumaastaan pakeneva ja Suomeen saapuva ohjataan tekemään turvapaikkahakemuksensa jo raja- tai lentoasemalla. Hakemuksensa jättämisen jälkeen hakija asutetaan turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskukseen, jossa hakemuksen käsittely alkaa paikallispoliisin tekemällä turvapaikkatutkinnalla. Poliisi puhuttelee hakijaa selvittääkseen hänen henkilöllisyytensä, perusteet turvapaikan tai suojelun tarpeelle, matkareitin sekä taustan ja muut hakemukseen vaikuttavat seikat. Tutkinnan tarkoituksena on myös saada selville hakijan kertomuksen todenperäisyys vertaamalla hakijan kertomaa hänen jättämänsä hakemuksen sisältöön. Tutkinnan aikana hakijalla on oikeus käyttää tulkkia sekä halutessaan avustajaa. Poliisi voi myös ottaa hakijasta tuntomerkit, esim. valokuvan ja sormenjäljet, jotta voidaan varmistaa, ettei hakija ole tehnyt hakemuksia toisessa maassa tai Suomessa eri nimillä. Poliisi luovuttaa turvapaikkatutkinnassa saamansa tiedot ulkomaalaiskeskukselle, joka tekee päätöksen turvapaikkahakemuksesta. Lisäksi ulkomaalaiskeskus ottaa päätöksessään huomioon tiedot hakijan asuinmaasta, sen poliittisesta tilanteesta ja ihmisoikeusolosuhteista. Ennen päätöksen tekoa pyydetään myös ulkomaalaisvaltuutetun lausunto, jos se katsotaan tarpeelliseksi. Ulkomaalaiskeskus tekee päätöksensä kirjallisten selvitysten perusteella, joten se ei tapaa turvapaikanhakijaa henkilökohtaisesti. Turvapaikkahakemuksen käsittely kestää Suomessa suhteellisesti kauemmin kuin muissa vastaavissa maissa.Turvapaikanhakija joutuu odottamaan päätöstä keskimäärin vuoden, mutta odotusaika voi venyä jopa neljän vuoden pituiseksi Jos turvapaikanhakijalle myönnetään turvapaikka tai määräaikainen oleskelulupa, häntä voidaan virallisesti nimittää pakolaiseksi. Vastuu turvapaikanhakijasta siirtyy nyt valtiolta kunnalle, sillä jokaisen Suomessa asuvan täytyy olla jonkin kunnan kirjoilla. Myönteisen päätöksen saanut voi hakeutua kuntaan oma-aloitteisesti tai hallitun ja suunnitelmallisen vastaanoton kautta, jos lääninhallitus on tehnyt vastaanotosta sopimuksen kunnan kanssa. Suomessa on 455 kuntaa, joista 129 on vastaanottanut pakolaisia. Ne ovat sitoutuneet tarjoamaan pakolaiselle samat palvelut kuin kaikille kuntalaisille, mutta myös joitakin erityispalveluja kuten tulkkausta ja maahanmuuttokoulutusta. Valtio korvaa kustannukset kunnalle kolmen vuoden ajan. Jos turvapaikanhakijalle ei myönnetä turvapaikkaa eikä oleskelulupaa, hänellä on muutamin poikkeuksin oikeus valittaa päätöksestä oikeusministeriön yhteydessä toimivaan turvapaikkalautakuntaan. Tämä voi myöntää hakijalle turvapaikan tai oleskeluluvan. Jos kuitenkin valituksenkin jälkeen päädytään kielteiseen päätökseen, hakijan tulee lähteä maasta joko vapaaehtoisesti tai sitten poliisin toimesta. Sekä selvästi että ilmeisen perusteettomien hakemusten yhteydessä tehtävästä käännytyspäätöksestä voi valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen, mutta hakijan käännytys voidaan panna täytäntöön, vaikka valitusprosessi on kesken. Turvapaikan saaminen Suomesta on hyvin epätodennäköistä ja vaikeaa. Vuonna 1994 kaikista hakijoista vain 2% sai turvapaikan, kun Ranskassa sama luku oli 21% ja Ruotsissa 7%. Ero johtuu erilaisista käsityksistä turvapaikan tarpeesta ja sen myöntämisen perusteista, sillä maat soveltavat YK:n pakolaissopimusta hieman eri tavoin. Vuonna 1994 yhteensä 39% hakijoista sai kuitenkin Suomelta jonkinasteisen oleskeluluvan. Vuonna 1995 vain 5 hakijaa sai turvapaikan ja 227 oleskeluluvan, kun hakijoita oli 854. Vuonna 1996 päätöksiä tehtiin 744 ja 1,5% sisälsi turvapaikan sekä 50% oleskeluluvan. Turvapaikanhakijan elämää Suomessa Suomessa toimii 11 turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskusta, joista suurin osa on kunnallisia ja loput valtion tai SPR:n keskuksia. Turvapaikanhakija asuu vastaanottokeskuksessa odottaen päätöstä hakemukseensa. Keskukset toimivat useimmiten tyhjiksi jääneissä julkisissa tiloissa kuten sairaaloissa tai asuntoloissa, joiden huoneet hakijat usein jakavat toistensa kanssa. Perheille pyritään järjestämään oma huone. Keskuksessa asuminen on hakijalle ilmaista. Jos hakija ei hyväksy hänelle tarjottua paikkaa vastaanottokeskuksessa, hän voi järjestää asumisensa itse, mutta joutuu silloin vastaamaan itse kustannuksista. Keskuksissa on yhteiskeittiöt, joissa hakija valmistaa itse ruokansa. Hän myös vastaa huoneensa, joskus myös yhteisten tilojen, siivouksesta. Turvapaikanhakija voi saada toimeentulotukea, joka on 1819 markkaa yksinäisellä tai yksinhuoltajalla tai 1546 markkaa muulla 17 vuotta täyttäneellä avio- tai avopuolisolla. Lapsille maksetaan 546-1091 markkaa kuukaudessa riippuen perheen koosta. Toimeentulotuesta turvapaikanhakija kustantaa ruokansa, vaatteensa ja henkilökohtaiset menonsa. Hakijalle annetaan päätöksen odotusaikana vain välttämättömät palvelut kuten alkuterveystarkastus, ensiapuluontoinen välttämätön sairaanhoito, tulkkipalvelu ja sosiaalityön palveluja. Oppivelvollisuusikäisille järjestetään mahdollisuus osallistua peruskouluopetukseen, mutta sitä vanhemmille ei järjestetä samanlaisia koulutusmahdollisuuksia kuin varsinaisille pakolaisille. Vastaanottokeskuksessa järjestetään suomen kielen opetusta noin kuusi tuntia viikossa. Turvapaikanhakija ei saa muutamin poikkeuksin tehdä palkallista työtä. Joissakin vastaanottokeskuksissa järjestetään työtoimintaa, joka ei kuitenkaan ole työlakien mukaista työtä. Työtoiminnasta saa niin pientä korvausta, ettei se vaikuta toimeentulotuen määrään. Turvapaikanhakijan elämä on valitettavan usein toimetonta odottelua tulevaisuudesta tietämättömänä. Etenkin naisille, jotka tulevat perhekeskeisestä kulttuurista, yksinäinen odottelu voi olla raskasta, sillä suomalaisiin tutustuminen ei ole heille aina helppoa. Hakijalla ei usein ole mahdollisuutta saada tietoa kotimaahan jääneistä perheenjäsenistä ja hän on yleensä tietämätön turvapaikkaprosessin etenemisestä Suomessa. Pitkä odotusaika aiheuttaa lähes kaikille turvapaikanhakijoille jonkin asteisia psyykkisiä vaikeuksia. Jos hakija saa hakemukseensa myönteisen päätöksen, hän muuttaa kunnan asuntoon eikä saa enää asua vastaanottokeskuksessa. Jos päätös on kielteinen, hakijan on poistuttava vastaanottokeskuksesta 30 päivän kuluessa, mutta lisäksi käännytyspäätöksen saanut hakija voidaan käännyttää poliisin toimesta vaikka seuraavana päivänä päätöksen tiedoksiannosta. Hakija voi kuitenkin jäädä vastaanottokeskukseen, jos hän valittaa saamastaan kielteisestä päätöksestä. Laillinen perusta turvapaikkakäytännölle Suomessa Suomen pakolaispolitiikka perustuu YK:n pakolaissopimukseen, joka solmittiin Genevessä vuonna 1951 sekä siihen liittyvään lisäpöytäkirjaan, joka on vuodelta 1967. Turvapaikkaa koskevassa päätöksenteossa Suomea sitovat lisäksi eräät kansainväliset sopimukset. Näitä ovat esimerkiksi YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus, Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimus sekä kidutuksen ja muun julman, epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen vastainen yleissopimus. Turvapaikkakäytännössä Suomi nojaa lisäksi omaan lainsäädäntöönsä. Suomi sai ensimmäisen ulkomaalaislakinsa 1983 ja nykyiset säädökset on tehty vuonna 1991 sekä vuonna 1993 edellisen lain muuttamisesta annetussa laissa. Ulkomaalaislaki ja kansainväliset sopimukset eivät suoranaisesti velvoita Suomea turvapaikan myöntämiseen. Toisin sanoen yksittäinen turvapaikanhakija, toinen valtio tai kansainvälinen järjestö ei voi määrätä Suomea myöntämään turvapaikkaa. Tämä perustuu siihen, että jokaisella valtiolla on oikeus säännellä maahantuloa. Kuitenkin Suomea sitoo Geneven pakolaissopimuksessa mainittu non-refoulement -sääntö eli palauttamiskielto, jonka mukaan turvapaikanhakijaa ei voida palauttaa sellaiseen maahan, jossa hänen henkeään tai vapauttaan uhattaisiin. Geneven pakolaissopimuksen ja Suomen ulkomaalaislain mukaan ulkomaalaiselle voidaan myöntää turvapaikka, jos hän oleskelee kansalaisuusvaltionsa tai pysyvän oleskeluvaltionsa ulkopuolella sen johdosta, että hänellä on perustellusti aihetta pelätä joutuvansa siellä vainotuksi rodun, kansallisuuden, uskonnon, tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen tai poliittisen mielipiteen johdosta, ja jos hän pelkonsa vuoksi on haluton turvautumaan sanotun valtion suojeluun. Suomessa noudatetun tulkinnan mukaan vainon tulee olla sitä luokkaa, että turvapaikanhakijan perustavaa laatua olevat ihmisoikeudet kuten henki tai vapaus ovat vakavassa vaarassa. Lisäksi vainon harjoittajan tulee olla viranomainen. Suomi on tosin myöntänyt turvapaikkoja mm. bosnialaisille muslimeille ja somalialaisille, sillä heidän kotivaltionsa eivät pysty tai eivät ole halukkaita suojelemaan kansalaisiaan. Turvapaikanhakija, joka ei ole esittänyt riittävästi näyttöä turvapaikan saamiseksi, ei saa Suomesta turvapaikkaa. Jos hän ei voi kuitenkaan palata kotimaahansa turvallisesti, hänelle voidaan myöntää määräaikainen oleskelulupa suojeluntarpeen vuoksi tai humanitaarisista syistä. Saadakseen oleskeluluvan suojeluntarpeen perusteella turvapaikanhakijan on pystyttävä osoittamaan, että vaino tai muu epäinhimillinen kohtelu on suuntautunut häneen yksilönä tai jonkin ryhmän jäsenenä. Jos turvapaikanhakija ei tätä pysty todistamaan, mutta hän voi joutua vainon tai epäinhimillisen kohtelun kohteeksi kotimaassaan, hänelle voidaan myöntää oleskelulupa humanitaarisista syistä. Oleskelulupa humanitaarisista syistä on lisäksi myönnetty henkilöille, joiden kotimaa käy sotaa, sisällissotaa tai siellä on muita aseellisia selkkauksia, kansallisuuksien tai etnisten ryhmien välisiä levottomuuksia tai muutoin poliittisesti epävakaa tilanne. Henkilön ikä, terveydentilanne ja hoito-olosuhteet voivat myös olla perusteena humanitaariselle oleskeluluvalle samoin kuin henkilön kotimaan vakavat luonnonmullistukset. Syynä voivat olla myös henkilölle muodostuneet ihmissuhdesiteet Suomeen, esim. avioliitto, sekä pitkäaikainen oleskelu Suomessa kauan kestävän turvapaikkamenettelyn vuoksi. Ulkomaalaislain mukaan turvapaikka voidaan jättää antamatta
erityisesti jos:
Suomi valmistautui EU:n jäsenyyteen muuttamalla ulkomaalaislakiaan Suomen ulkomaalaislain uudistukset kesällä 1993 muuttivat ja tiukensivat Suomen valtion noudattamaa turvapaikkamenettelyä huomattavasti. Tällä tavalla valmistauduttiin Euroopan unionin jäsenyyteen. Lainmuutoksen tavoitteena oli yksinkertaistaa ulkomaalaisasioihin liittyvää lupamenettelyä, ehkäistä turvapaikkasäännösten väärinkäyttöä ja parantaa todellisten turvapaikanhakijoiden ja suojeluntarpeessa olevien oikeusturvaa. Lakiuudistuksen myötä suomalaiseen turvapaikkapolitiikan keskeiseen sanastoon tulivat turvallisten maiden listat, pikakäännytykset sekä selvästi perusteettomat ja ilmeisen perusteettomat turvapaikkahakemukset. Lain mukaan turvapaikkahakemus voidaan hylätä heti, jos hakija saapuu Suomeen toisesta Pohjoismaasta tai maasta, johon hänet voidaan palautuskiellon estämättä palauttaa. Jos turvapaikanhakija on tullut Suomeen jonkun edellä luetellun ns. turvallisen maan kautta, hänen hakemuksensa katsotaan selvästi perusteettomaksi, jolloin hänet pikakäännytetään ilman, että hakijalla on valitusoikeutta päätöksestä. Ilmeisen perusteeton turvapaikkahakemus on silloin, kun se on perusteeton sisällöltään. Suomen ulkomaalaislaki on jopa Euroopan tiukentuneeseen turvapaikkapolitiikkaan verrattuna tiukka ja siinä on esiintynyt epäkohtia. Vuonna 1997 maahanmuutto- ja pakolaispoliittinen toimikunta jätti esityksensä Suomen pakolaispoliittisesta linjasta. Siinä esitetään luopumista ns. turvallisten maiden luettelosta, jota on käytetty perusteena nopeutettuun menettelyyn. Tiina Taskila 23.4.1997 Lähteet:
|