Romanikieli
Romanikieli tunnistettiin 1700-luvulla. Sen huomattiin olevan sukua intialaiselle
sanskriitin kielelle. Suomessa kieltä 1800-luvulla tutki Arthur
Thesleff. Eri maissa elävien romanivähemmistöjen kieli
on pohjimmiltaan sama. Suomen romanikieli on saanut vaikutteita ruotsin-
ja suomenkielistä.
Vuonna 1900 ilmestyneessä senaatin asettaman komitean mietinnössä
pidettiin romanikielen puhumista pakanallisena ja vahingollisena. Romanikieli
pyrittiin hävittämään. Vähemmistö suojasi
kieltään ja se sai lähes salakielen aseman 1970-luvulle
saakka. Tuolloin suomenkieli oli yleisesti omaksuttu aktiivikäyttöön
ja oman kielen taito oli heikentynyt. Erityisesti nuorempi polvi oli kadottanut
aktiiviyhteyden ruomanikielen käyttöön.
Kielen elvyttämiseksi ryhdyttiin toimenpiteisiin romanijärjestöjen
aloitteesta. Opetusministeriön toimesta laadittiin vuoden 1970 aikana
romanikielen normatiivisanasto. Ensimmäinen aapinen ilmestyi Viljo
Koiviston toimittamana 1982. Niin normatiivisanasto kuin Viljo Koivoston
aapinenkin olivat ensimmäisiä toimenpiteitä romanikielen
kehittämiseksi kirjakieleksi. Kielen elvytyksessä on kuitenkin
edistytty tehokkaammin vasta 1990-luvulla. Opetushallitus on kouluttanut
romanikielen ja -kulttuurin opettajia. Vuonna 1995 ilmestyi Miranda Vuolasrannan
laatima Romano tsimbako drom -romanikielen oppikirja peruskoulun
ala-asteen oppilaille. Romanikielen ja kulttuurin opettajille on käsikirjan
laatinut Henry Hedman. Hedmanin opettajan käsikirja Sar me sikjavaa
romanes ilmestyi vuonna 1995. |