  |
|
|
|
|
|
Romaniväestön asema sodan jälkeisessä SuomessaSuomen itsenäistyminen katkaisi erityisesti Karjalan romaniväestöltä yhteydet Venäjän romaniväestöön ja kavensi näin romaniväestön elinpiiriä. Myöhemmin maatalousyhteiskunnan murtuessa taloudellinen vuorovaikutussuhde maatalousväestön kanssa heikkenija lisäsi huomattavasti väestön aseman kurjistumista.Uuden toimeentulomahdollisuuden tarjosi asteittain kehittyvä sosiaalihuolto, jonka varaan suuri osa romaniväestöä ajautui sodanjälkeisessä yhteiskunnallisessa murroksessa. Kansallinen vähemmistö joutuikin integroitumaan suomalaiseen yhteiskuntaan köyhyyttä ja poikkeavuutta edustavien instituutioiden välityksellä. Sodan jälkeen ideologidella tasolla yhtenäisyyden ja kansallisen eheyden vaatimukset olivat voimakkaimmillaan. 1950-luvun alussa ilmestyneessä yliopistollisessa sosiaalipolitiikan oppikirjassa todettiin rodullisen yhtenäisyyden olevan kansakunnan vahvin tuki ja suomalaisuuden voima. Sodan jälkeinen vähemmistöideologia sai rasistisia piirteitä. Tämä rasismi näkyi selvästi kaikissa 1940- ja 1950-luvulla romaniväestöä koskevissa virallisissa dokumenteissä, romaniväestöä koskevissa "asiantuntija" -lausunnoissa, lehtikirjoittelussa, valtiopäiväpöytäkirjoissa ja vuonna 1953 asetetun "mustalaiskomitean" keskustelupöytäkirjoissa. Valtiollisista dokumenteistä avoin rasismi hävisi vasta 1960-luvun loppupuolella. Teollisessa yhteiskunnassa kulttuurisen ja valtiolliset rajat ovat yhdistyneet. Kansallisvaltioon liittyvä nationalismi aikaansaa teollisessa yhteiskunnassa tarvittavan yhdenmukaisuuden. Se mikä 1800-luvun maatalousyhteiskunnassa formuloitiin ylevästi ja aatteellisesti: "Yksi kansa, yksi maa, yksi kieli, yksi laulu ja viisaus!" -muotoon, sai todellisen vastineensa vasta toisen maailmansodan jälkeisessäteollisessa yhteiskunnassa. Tuo yhteiskunta torjui kulttuurisen moninaisuuden ja romanikansaan kuuluvan henkilön oli mahdotonta samanaikaisesti täyttää yhteiskuntakelpoisuuden kriteereitä ja kantaa omaa kansallista identiteettiään. |