  |
|
|
|
|
Katso myös dokumentti 1 |
Erityisoikeuksista rajojen sulkemiseenVuosi 1751 on saamelaisten historiassa tärkeä vuosi: silloin solmittiin Ruotsin ja Norjan välinen Strömstadin sopimus. Saamelaisten kannalta erityisen merkittävä oli sopimukseen kirjattu lisäpöytäkirja (norjaksi lappekodicill), jossa virallistettiin tietyt saamelaisten oikeudet.Saamelaiset saivat vanhan tavan mukaan liikkua rajoista välittämättä sisämaasta merenrantaan, ja heidän oikeutensa pyyntiin, porojen siirtämiseen ja jopa kaupusteluun pidettiin voimassa. Suomen puolen saamelaisten vapaa kalastusoikeus Norjan rannikolla vahvistettiin. Saamelaisten asema muuttui ratkaisevasti 1800-luvulla, jolloin Saamenmaa (Sápmi) pilkottiin valtioiden rajoilla neljään osaan. Suomi liitettiin vuonna 1809 Venäjään, mikä merkitsi Suomen ja Ruotsin rajalla olleiden lapinkylien jakaantumista eri valtioihin. Vuonna 1826 purettiin Venäjän ja Norjan välinen Näätämön yhteisalue, minkä seurauksena koltat karkoitettiin Suomen puoleisesta osasta. Norjan ja Venäjän väliset erimielisyydet johtivat siihen, että Venäjä sulki Norjan ja Suomen rajan vuonna 1852. Strömsandin sopimus ei ollut enää voimassa. Kaksi vuotta myöhemmin Norja vahvisti, että Suomen ja Norjan poronhoitajilla ei ollut enää asiaa toiseen valtioon. Vuoden 1852 rajasulku yhdessä Suomen ja Ruotsin välisen rajasulun (1888) kanssa muodostui poropaimentolaisuuden tuhoksi. Suuret poroelot alkoivat pienentyä. Tilanahtaus ja pienet poromäärät johtivat sivuelinkeinojen korostumiseen. Pysyvämpi oleskelu samoilla alueilla johti kiinteämpään asumismuotoon. Rajankäynnit ja muu kehitys horjuttivat 1800-luvun lopulla vanhan
saamelaisyhteiskunnan tasapainoa. Valtioiden paikallishallinto ja kunnallishallinto
korvasivat vanhat lapinkylien toiminnot. Kun lapinkylien perinteiset oikeudet
hämärtyivät, uudisasukkaaksi ryhtyminen oli ainoa järkevä
vaihtoehto monelle entiselle lappalaiselinkeinon harjoittajalle. Esimerkiksi
Inarin uudisastus 1800-luvun loppupuolella oli lähes kokonaan saamelaista
alkuperää.
|