  |
|
|
|
|
Katso myös dokumentti 2 |
Pohjoismaiden saamelaispolitiikka 1900-luvun alussaKun vanhojen lapinkylien oikeudet olivat hämärtyneet, alkoivat uudisasukkaiden edut näkyä selvästi päätöksenteossa. Alkoi saamelaisten sulauttamisen, siirtomaapolitiikan (kolonialismin) ja sosiaalidarwinismin kausi. Sen huippukausi ajoittui yhteen yleisen eurooppalaisen kolonialismin kanssa 1800-luvun loppuun ja tämän vuosisadan alkuun. Pohjoismaiden välillä oli kuitenkin selviä eroja sulauttamispolitiikassa.Norjassa ryhdyttiin ajamaan selvää sulauttamispolitiikkaa, jonka tavoitteena oli saamelaisten oman kulttuurin kitkeminen ja heidän norjalaistaminen. Pääministeri Johan Sverdrupin mukaan "lappalaisten ainoa pelastus on tulla sulautetuksi Norjan kansaan". Norjassa mm. määrättiin saamenkieliset koulut norjankielisiksi, annettiin maanostossa etuoikeus norjankielisille ja kiellettiin "ulkomaalaisten" oikeus omistaa kalastusvälineitä, tulkkien käyttö viranomaiselimissä sekä saamen kielen käyttö ja opetus Tromssan opettajaseminaarissa. Ruotsin suhdetta saamelaisiin on nimitetty segregaatio- eli eristämispolitiikaksi. Kaavamainen (stereotyyppinen) käsitys saamelaisista poronhoitajina kiteytyi 1800-luvun lopulla lapp skall vara lapp -ajattelussa (lappalaisen täytyy saada olla lappalainen). Saamelaiset, erityisesti poronhoitajat, oli isällisesti pidettävä erillään kaikesta "sivistyksen" rappeuttavasta vaikutuksesta. He eivät saisi asettua kiinteästi asumaan. Heille kehitettiin erillinen koulutusjärjestelmänsä, ns. nomadikoulut. Koulujen kielenä oli kuitenkin usein ruotsi. Muut kuin poronhoitajat saivat käydä ruotsalaista koulua eikä heidän hyväkseen tehty uudistuksia. Sama jaottelu "oikeiden" ja "muiden" saamelaisten välillä tuli esiin suomalaisten virkamiesten ja tiedotusvälineiden näkemyksissä 1920- ja 1930-luvulla. Suonikylän kolttia ja tunturisaamelaisia muilla alueilla ihailtiin "vapaana" luonnonkansana, koska he olivat puolipaimentolaisia ja elivät syrjässä suomalaisesta uudisasutuksesta. Muita kolttasaamelaisia ja metsäsaamelaisia pidettiin kulttuurinsa menettäneinä ja jopa "rappeutuneina". Suomessa sosiaalidarwinistinen ajattelu vahvistui myöhemmin kuin
muissa Pohjoismaissa, vasta 1920- ja 1930-luvulla. Kansallista omaleimaisuutta
hahmottava ja korostava tutkimus alkoi Suomen itsenäistymisen jälkeen
rakentaa selkeitä rajoja paitsi venäläisiä ja ruotsalaisia,
myös "alkellisia" sukulaiskansoja vastaan.
|