• Saamelaiset
• Saamelaisten hallinto ja oikeudet tänään

 

[Sisällysluettelo]
[Asiahakemisto]
[Sanahaku]

Saamelaisten hallinto ja oikeudet tänään 

Sámediggi valitaan neljän vuoden välein pidettävissä vaaleissa. Äänestyskelpoisia ovat kaikki saamelaiset, jotka on hyväksytty keräjien pitämään saamelaisluetteloon. Määritelmän mukaan saamelainen on henkilö, joka on oppinut tai jonka vanhemmista tai isovanhemmista ainakin yksi on oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään. Vuoden 1996 saamelaisten kulttuuri-itsehallintolakiin määritelmä kirjattiin laajennettuna niin, että saamelaiseksi katsottaisiin myös ne, joiden esivanhemmista yksikin on määritelty "lappalaiseksi" vanhoissa maakirjoissa tai veroluetteloissa. Määritelmä on kuitenkin päätetty palauttaa ennalleen eli kieliperusteiseksi. 

Suomen saamelaisvaltuuskunta muodosti mallin, jonka mukaisesti myös Norjan (1989) ja Ruotsin (1993) saamelaiskäräjät on muodostettu. Saamelaismääritelmä on samankaltainen. Norjan Sámediggi on yksi Alta-kiistan tärkeimpiä vaatimuksia: saamelaisten itsensä valitsema edustuselin, joka antaa lausuntoja saamelaisia koskevissa asioissa. Erona Suomen saamelaisvaltuuskuntaan/käräjiin Norjan Sámediggille on alusta lähtien pyritty saamaan enemmän vaikutusvaltaa. Sámediggeillä on ollut kaikissa Pohjoismaissa samankaltaisia ongelmia. Päätösvallan puuttuminen on yksi niistä: valtiot eivät ole olleet valmiit hyväksymään saamelaislakia. 

Norjan saamelaisilla on oma poliittinen neuvonantajansa kunnallisministeriössä (kommunaldepartment). Ruotsin valtionkanslian yhteydessä on vuodesta 1962 alkaen toiminut saamelaisasiamies, samisk ombudsman, joka on tehnyt ennen kaikkea saamelaisten oikeudelliseen asemaan liittyvää selvitystyötä. Ruotsin hallituksessa on myös saamelaisasioista vastaava ministeri, joka on ollut maatalousministeri. Suomen hallitus tai eduskunta eivät ole perustaneet vastaavan kaltaisia saamelaisasiantuntijan toimia tai virkoja. Eräänlaisena muotona voidaan pitää saamelaisasiain neuvottelukuntaa, joka perustettiin 1960 oikeusministeriön yhteyteen saamelaisia koskevien asioiden yhtenäistä valmistelua varten. Siinä on nykyisin kahdeksan jäsentä, joista neljä on saamelaisten ja neljä eri ministeriöiden edustajia. 

Saamelaispolitiikan keskeisimpiä kysymyksiä 1960-luvulta lähtien on ollut maanomistus. Saamelaiset ovat katsoneet omaavansa sellaisia oikeuksia maahan, veteen ja perinteisiin elinkeinoihin, joita Pohjoismaiden lait eivät tunnusta. He vetoavat ns. ikimuistoiseen nautintaan, lapinkylien perinteiseen omistusoikeuteen, jonka viranomaisetkin ovat tunnustaneet. Virallisesti oikeudet on kirjattu ennen kaikkea vuoden 1751 Strömstadin rajasopimuksessa, joka vahvisti saamelaisten erityisasemaa. 

Saamelaisten mukaan valtio alkoi 1800- ja 1900-luvun kuluessa määrätä entisten lapinkylien maista ja vesistä ilman tiedossa olevaa laillista perustetta. He pitävät itseään alueensa "valtionmaiden" oikeina omistajina. Suomessa saamelaispoliittinen näkemys omistuksesta kärjistyi 1970-luvulla suoritetussa vesipiirirajankäynnissä, jossa Pohjois-Lapin maita ja vesiä alettiin jakaa vanhan isojakolain pohjalta. Manttaalien mukaan perustettiin tiloja, joilla oli oikeus tietynsuuruiseen vesialueeseen. Kaikilla isojakotiloilla ei vesioikeuksia ollut mainittu, ja ne jäivät ilman vesialueita. Saamelaiset pitävät rajankäyntiä laittomana, koska siinä jaettiin entisten lapinkylien vesialueita. Heidän mielestään asia oli suuri poliittinen kysymys: nyt ei jaettu vain vesialueita, vaan maita. Saamelaiset vetosivat siihen, että maanomistuskysymystä ei ollut selvitetty. 

Viimeaikaisia kiistanaiheita, jotka liittyvät nimenomaan alueiden hallintaan, ovat olleet Inarijoen Angeliin suunnitellut louhokset ja suoritetut metsänhakkuut. Anorsoniitti-kivilajien louhimiseksi tehdyistä suunnitelmista valitettiin YK:n ihmisoikeuskomitealle, joka asettui angelilaisten puolelle. Myös metsähallituksen laajoista hakkuista valitettiin samalle elimelle. Ihmisoikeuskomitea pyysi Suomen valtiota pidättäytymään kaikista peruuttamattomia haittoja aiheuttavista toimista. Myös ylikansallisen RTZ-yhtiön timantinetsintä käsivarressa sekä Lisman ja Angelin seuduilla on saanut saamelaiset kyselemään oikeuksiaan estää mahdolliset kaivaukset. 

Vuonna 1990 Norja ratifioi ILO:n alkuperäiskansojen konvention numero 169. Sen mukaisesti saamelaiset tunnustetaan alkuperäiskansaksi, ei pelkästään samanlaiseksi etniseksi vähemmistöksi kuin esimerkiksi maahanmuuttajat tai pakolaiset (Alkuperäiskansojen oikeudet). Ruotsi ja Suomi, sen enempää kuin Venäjäkään, eivät ole ratifioineet ILO:n sopimusta. Niissä eivät saamelaisten oikeudet alkuperäiskansana siten toteudu kaikilta osin kansainvälisten ihmisoikeussopimusten mukaisesti. 

Niin Ruotsissa kuin Suomessakin on pitkään ollut ilmassa ajatus saamelaislaista, joka mahdollistaisi "valtionmaiden" siirtymisen saamelaishallintoon. Esimerkiksi Suomessa valtion komiteat ovat vuosina 1952, 1973 ja 1990 tuloksetta ehdottaneet maa- ja vesioikeuksia ratkaistavaksi lailla. Kenelle Metsähallituksen pohjoisimmassa Lapissa hallitsemat maat lopulta kuuluvat, on arka kysymys. Saamelaiset ovat painottaneet, että muiden kansalaisten kohdalla vastaavat oikeudet on ratkaistu lailla. Saamelaisten omaisuus ei siten ole käytännössä yhtä hyvin turvattu kuin kansalaisten omaisuus yleensä. 

Eräs Alta-kiistan päävaatimus, saamen kielen aseman tunnustaminen ja turvaaminen Norjassa, toteutui kohtalaisen hyvin vuonna 1990 annetun kielilain myötä. Kyseessä on ensimmäinen saamen kielilaki Pohjoismaissa. Sen mukaan kuusi Ruijan kuntaa on virallisesti kaksikielisiä. Laki tarkoittaa sitä, että saame ja norja ovat tasavertaisia kaikkien palveluiden suhteen. Kuntien virkamiehiltä vaaditaan saamen kielen taitoa. Samoin kouluista ja lastentarhoista tulee kaksikielisiä. Norjan puolella on jo nähty, että norjankielisetkin haluvat lapsensa saamenkielisiin tarhoihin ja kouluihin; vanhemmat pitävät itsestään selvänä, että koska saame tulee viralliseksi, sen osaamisesta on hyötyä. 

Norjan puolella kielilaki on radikaalimpi kuin Suomen puolen kielilaki (1992), jossa saamen taito on vain suosituksena virkamiehillä ja opettajilla. Saamen kieltä on oikeus käyttää viranomaisissa, joilla ei kuitenkaan ole velvollisuutta opiskella saamea edes saamelaisten kotiseutualueella. Jos virkamies ei osaa saamea, kanssakäyminen tapahtuu tulkin ja käännösten välityksellä. Saamen kielilaki Suomessa ei näin perustu Norjan tapaan hallintoalueen saamenkielisyyteen tai kaksikielisyyteen. Siitä huolimatta laki antaa saamen kielelle paremman aseman kuin sillä oli ennen. Laissa saamen kielelle taataan suurin piirtein suomen ja ruotsin kieleen verrattava asema saamelaisalueella. Vaikka laki on lähinnä periaatteellinen, sen olemassaolo luo uskoa tulevaisuuteen erityisesti nuorille. Myös vanhemman väen väheksyntä kieltään kohtaan vähenee. Se on jo näkynyt niin saamelaisten haluna opiskella äidinkielensä kirjallista ilmaisua kuin virkamiesten pyrkimyksenä saavuttaa saamen kielen taito. Ruotsissa saamen kielilakia ei ole saatu aikaan. Ilman sitä saamella ei ole virallista asemaa sen enempää virastokielenä kuin koulukielenäkään. 
(VPL)