  |
|
|
|
|
|
Anne ja minä, ajatuksia vihastaKun ensimmäisen kerran luin Anne Frankin päiväkirjan, olin lapsi. En vielä ymmärtänyt, että Anne oli todellinen, elävä ihminen, vaan pidin häntä tyttökirjan hauskana päähahmona, jonka huolet haihtuvat onnellisen lopun häämöttäessä. Ja vaikka tiesin, ettei Anne selviäisi, lukiessani viimeisen aukeaman tylyä ja persoonatonta tekstiä hänen kuolemastaan minut valtasi omituinen, pelottava tyhjyys. Jos Anne, ystäväni, koki sellaisen kohtalon, niin mikä estää sitä tapahtumasta minulle? Aloin ensimmäisen kerran hämärästi aavistaa, että näennäisen turvallinen maailmani koostuukin hauraasta hämähäkinseitistä.Kirjojen kautta löysin vainojen, sotien, keskitysleirien, rotuvihan epätodellisen maailman. Käsityskykyni ei yltänyt tuon kaiken ymmärtämiseen ja peräännyin jo epäillen tämän toisen ulottuvuuden olemassaoloa. Televisio ja lehdet syytivät jatkuvasti eteeni kuvia fanaattisista kansanjohtajista, heidän aikaansaamistaan ruumispinoista - tunnistamattomia ruumiita riveissä, kasoissa, kuopissa -, aseista matkalla liukuhihnoilta levottomien ihmisten käsiin suihkuamaan savua ja silmille liian nopeita luoteja. Tajusin turtuneeni, kun uutiset kansanmurhista saivat minut kohauttamaan olkapäitäni ja huokaisemaan: entä sitten, onko siinä jotain uutta? Luin Annen päiväkirjan uudelleen löytääkseni siitä jälleen kadottamani, ihmisen, itseni. Ymmärsin, että viha koskee myös minua. Näen sen ihmisten lasittuneissa katseissa, kiihkeissä iskulauseissa, suunnitelmallisessa ja silmittömässä väkivallassa, tuomitsemisessa ilman oikeutta. Minä voisin olla yksi niistä lukemattomista murhatuista! Vihatut ja halveksitut ovat osa myös minun ihmisyyttäni ja omaatuntoani, ja jokainen heistä kärsii, kuten minä kärsisin. Etsin tuntemattomiksi jääneiden murhaajien motiiveja. Miljoonat hirveät ja raukkamaiset teot todistavat järjettömyydellään pelosta, vuosisatojen kuluessa ihmissieluun juurtuneesta opitusta vihasta ja silkasta raakuudesta. Mietin, mitä olisin itse tehnyt sortajan rooliin asetettuna ihmisenä. Tekopyhästi päättelin, etten ikinä tekisi mitään paheksuttavaa, mutta sitten tajusin, ettei kysymykseen ole vastausta. Olisiko minusta ollut vaarantamaan henkeni toisten edestä, vai olisinko valinnut helpoimman mahdollisen tien, seissyt vieressä katselemassa tai sulkenut silmäni? Anne kirjoitti kerran, että jokainen ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Keitä siis ovat nuo kylmäkatseiset pedot kiväärit valmiina, ohjusta laukaisemassa, halkaisemassa atomia, suorittamassa julmia kokeita? Ehkäpä nuo katkeroituneet, itsensä päähänpotkituiksi tuntevat ihmiset, jotka on opetettu olemaan ajattelematta, ovat turhan vihan ja sattumallisen historian surullinen summa. Loppujen lopuksi olemme olosuhteidemme ja etenkin tietämättömyytemme uhreja. Minä voisin olla yksi niistä lukemattomista murhaajista! Vihaajat ja halveksijat ovat kadotettu osa minun ihmisyyttäni ja ennen kaikkea omaatuntoani, ja myös jokainen heistä kärsii, kuten minä kärsisin. Tämä kaikki on käyty läpi jo niin moneen kertaan, että ehkäpä minunkin olisi parasta vaieta. Minun elämääni ei tappaminen kuulu, enkä ole koskaan kokenut vainoa. Pelkään kuitenkin, että vihan perintö elää yhä keskuudessamme, ja siksi tunnen tehtäväksen kertoa seuraaville, minkä tiedän ja varoittaa heitä, jottei väliinpitämättömyys, aikamme sairaus, tukahduta meitä lopullisesti. Pahinta on hiljaisuus. Kuolleet lapset eivät nouse haudoistaan, eikä tuuleen, peltoon, jokeen siroteltu tuhka palaa. Ainoa pysyvältä näyttävä on viha, joka sytytti sammumattoman maailmanpalon. Emmekö millään ymmärrä, mitä tuo tuli meissä saa aikaan? Ihmiset tulevat ja menevät, syntyvät ja katoavat; mikä on ihmisyyden mitta? Rotu? Uskonto? Kansalaisuus? Asema? Nimi? Ja kun elämä jatkuu, tämän päivän annet
unohdetaan ja eilisen anneja vähätellään. Entä
huomenna?
|