• Antisemitismi
• Holocaust - juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu

[Sisällysluettelo]
[Asiahakemisto]
[Sanahaku]

Holocaust - juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu

"Juutalaiskysymyksen 'loppuratkaisu' merkitsi kaikkien Euroopassa olevien juutalaisten täydellistä tuhoamista. Sain käskyn pystyttää tuhoamislaitteet Auschwitziin vuoden 1941 kesäkuussa. Siihen aikaan kenraalikuvermentissa oli jo kolme muuta tuhoamisleiriä: Belzec, Treblinka ja Wolzek.."

Natsien vuoden 1920 puolueohjelmasta tai Hitlerin "Taisteluni"-teoksesta ei ole löydettävissä suoraa vaatimusta juutalaisten kansanmurhasta. Ei ole myöskään perusteltua väittää, että Hitlerin valtaannousu vuonna 1933 olisi alusta alkaen merkinnyt Auschwitzin kaasukammioita ja Euroopan juutalaisten kansanmurhaa. Toisaalta on todettava, että kansallissosialistinen ideologia sisälsi valmiuden alusta lähtien juutalaisten tuhoamiseen. Hitler viittasi "Mein Kampf"-teoksessaan vastustajien likvidoinnin välttämättömyyteen etenkin sodan oloissa. Käsitellessään "tilinteon laiminlyöntiä marxilaisuuden kanssa" Hitler totesi, että ensimmäisen maailmansodan aikana olisi tarvinnut pistää "yhdellä kertaa kaksitoista- , viisitoista tuhatta ... heprealaista kansanturmelijaa ... myrkkykaasupilveen".

Hitlerin noustua valtaan vuonna 1933 käynnistyivät Hitlerin Saksassa juutalaisvainot. Vuoden 1933 lopulla "juutalaiskysymyksen ratkaisuksi" esitettiin natsihallinnon piirissä neljä erilaista vaihtoehtoista mallia. "Yksinkertaisin ja primitiivisin ratkaisu" olisi "fyysinen tuhoaminen". Sen toteuttamista pidettiin mahdottomana. Toinen ratkaisumalli nähtiin assimilaatiossa, joka ei vastannut tavoitetta. Kolmanneksi vaihtoehdoksi nostettiin mahdollisuus siirtää koko juutalaisperäinen väestö toiseen valtioon. Mutta siihen ei uskottu, koska yksikään maa ei olisi valmis ottamaan vastaan niin suurta väestömäärää. Neljänneksi ja realistiseksi "Saksan juutalaispolitiikan täyttymykseksi" nähtiin se, että säädettäisiin erityinen juutalaislainsäädäntö, joka tekisi heistä toisen luokan kansalaisia. Myöhemmin vakiintui näkemys, jonka mukaan juutalaisten "täydellinen maastamuutto" olisi "lopullinen ratkaisu". Tämä näkemys oli voimassa vuoteen 1939 asti.

Siirtyminen kansanmurhapolitiikkaan edellytti toisenlaisia poliittisia ja yhteiskunnallisia olosuhteita kuin ennen vuotta 1939 vallitsi. Se tarvitsi myös välivaiheita. Ensimmäinen edellytys sille, että "lopullinen ratkaisu" ylipäätänsä saattoi saada kansanmurhapolitiikan luonteen oli sota. Natsi-Saksan kakkosmies valtakunnan marsalkka Hermann Göring viittasi tähän mahdollisuuteen kolme päivää "kristalliyön" jälkeen seuraavasti:

"Jos Saksan valtakunta joutuu...ulkopoliittiseen konfliktiin, niin on itsestäänselvää, että me myös Saksassa tulemme ensisijassa ajattelemaan suurta välienselvittelyä juutalaisten kanssa."

Vasta sota mahdollisti, että Euroopan eri alueiden juutalaiset joutuivat natsi-Saksan valta-alueen piiriin. Ilman sodan syttymistä ei "lopullinen ratkaisu" olisi synnyttänyt Auschwitzin tuhoamisleiriä.

Yhtäaikaa Puolaa vastaan suunnatun aggression kanssa käynnistyivät ns. "eutanasiamurhat", jotka muodostivat tärkeän välietapin tuhoamisleireihin. Ns. "Aktion T-4"-projektin, joka oli "eutanasiamurhien" peitenimi, kohteeksi joutuivat henkisesti häiriintyneet, vaikeavammaiset ja muut yhteiskunnan painolastiksi katsotut. "Eutanasiamurhien" yhtenä keskeisenä perustana oli "taloudellinen rationaalisuus", jonka taustalla oli ajatus välttämättömyydestä säästää sodan aikana kuluja, sairaspetejä, hoitohenkilökuntaa ja elintarvikkeita. "Aktion T-4"-murhien määrä nousi yli 70 000:n vuoden -41 elokuuhun mennessä. Myöhemmin monet "eutanasiamurhien" toteuttajat toimivat eri tuhoamisleireillä keskeisissä tehtävissä.

Yhtenä etappina Auschwitziin oli "juutalaiskysymyksen alueellisen ratkaisun" kariutuminen vuonna 1940. Vuoden 1939 lopulla kehiteltiin suunnitelmaa siirtää kaikki juutalaiset Lublinin lähelle perustettavaan reservaattiin. Siitä luovuttiin pian ja sen sijaan syntyi ns. Madagaskar-projekti. Tavoitteeksi otettiin juutalaisten kuljettaminen Madagaskarille, missä he olisivat tehneet orjatyötä SS:n alaisuudessa. Projektin mielettömyyttä kaikessa sen karmeudessaan osoittaa se, että sen toteuttamiseen ajateltiin tarvittavan neljä vuotta, jonka aikana päivittäin kaksi laivaa olisi kuljettanut yhteensä 3000 juutalaista saarelle. Ensimmäisen kerran "alueellisen ratkaisun" puitteissa "loppuratkaisu" käsitti koko eurooppalaisen juutalaisperäisen väestön.

Todellisen tien kansamurhapolitiikalle avasivat hyökkäyssuunnitelmat Neuvostoliittoa vastaan ja sodan aloittaminen kesäkuussa 1941. Natsien maailmanhegemoniapyrkimyksen eräs keskeinen elementti oli tehdä Euroopasta "saarron kestävä linnake". Sen ytimenä oli suunnitelma Neuvostoliiton alueiden armottomasta riistämisestä Keski-Euroopan elintarviketilanteen turvaamiseksi. Saksan sodanjohdon tekemää suunnitelmaa, "vihreä mappi" (Grüne Mappe), voidaan hyvällä syyllä kutsua kansanmurhasuunnitelmaksi, jonka uhriksi kylmästi arvioitiin joutuvan 30 miljoonaa Neuvostoliiton kansalaista. Suunnitelma on yksi tärkeimmistä taustatekijöistä myöhemmin tehdylle "juutalaiskysymyksen lopullisille ratkaisulle" Auschwitzin muodossa. Sen lisäksi siihen kuuluu SS:n erikoisjoukkojen toiminta miehitetyillä Neuvostoliiton alueilla kesällä 1941. Aluksi ne keskittyivät likvidoimaan Neuvostoliiton valtionkoneistossa työskennelleitä, kommunistisen puolueen toimihenkilöitä, armeijan upseereita ja miespuolisia aikuisia juutalaisia. Elokuusta 1941 lähtien SS:n teloitusryhmien eteen joutuivat myös juutalaissyntyiset naiset ja lapset. SS:n erikoisjoukkojen uhrien lukumäärä nousi 2,2 miljoonaa ihmiseen.

Näiden konkreettisten välietappien lisäksi eurooppalaisten juutalaisten tuhoamisratkaisun yhtenä keskeisenä tekijänä olivat kansallissosialistien suunnitelmat Itä-Euroopan modernisoimiseksi ja sen puitteissa erityisesti Generalplan Ost (yleissuunnitelma Itä), joka yhdisti suunnitelman "Manner-Euroopan omavaraisesta elintarvikehuollosta" ja "kestävään herruuteen tähtäävät strategiat".

Saksan armeijan vallattua Puolan Saksan tavoitteeksi tuli maan väestö- ja talousrakenteen täydellinen muuttaminen ja modernisointi. Puolasta pyrittiin tekemään kiinteä osa Saksan johtamaa Eurooppaa - kuten myöhemmin koko Itä-Euroopasta. Natsi-Saksan tutkijoiden mielestä Puolan talouden, erityisesti maatalouden rationalisointi, ja sen sopeuttaminen palvelemaan saksalaisen talouden tarpeita edellyttivät maaseudun liikaväestön ongelman ratkaisemista. Erilaisten natsisuunnittelijoiden laskemien mukaan vuonna 1941 Puolan maaseudulla oli "4,5 - 5,8 miljoonaa ylimääräistä ihmistä" ja koko Itä-Euroopassa 12 - 15 miljoonan työikäisen henkilön liikaväestö, joka muodosti alueen maataloudessa "kuolleen painolastin". Laskettaessa lapset ja vanhukset mukaan he päätyivät 50 miljoonan liikaväestöön. Sama luku kuin natsien Genralplan-Ost -suunnitelman mukaan oli tarkoitus joko likvidoida tai pakkokuljettaa Itä-Euroopan alueilta Uralin taakse sodan päätyttyä. Saksan johdolle nämä miljoonat "ylimääräiset" ihmiset muodostivat ongelman. Heidät nähtiin vaaraksi tulevan Suur-Saksan itäisen alueen yhteiskunnalliselle ja sosiaaliselle vakaudelle sekä taloudelle.

Ratkaisu oli väestömäärän alentaminen. Rotuantisemitismi ja juutalaisten sosiaalistaloudellinen asema tarjosivat avaimet Itä-Euroopan alueen nopealle modernisoinille. Jo vuonna 1938 Königsbergin "Itä-Euroopan talouden instituutin" (Institut für Osteuropäische Wirtschaft) professori Peter-Heinz Seraphim oli yhdistänyt liikaväestöongelman "juutalaiskysymykseen", joka antaisi liikkumavaraa toteuttaa Itä-Euroopan radikaalit väestö - ja talouspoliittiset uudistukset.

Seraphimin ja muiden väestötalouden konseption edustajien mukaan juutalaisten omaisuuden takavarikointi, eristäminen ghettoihin ja pakkokuljetukset olisivat ratkaisu "liikaväestöongelmaan" ja takaisivat maatalouden ja teollisuuden rationalisoimissuunnitelmien toteuttamiseen tarvittavan liikkumavaran. Ajatus, Puolan modernisoinista juutalaisen vähemmistön kustannuksella sopi myös hyvin talousasiantuntijoiden strategiaan.

Juutalaisten omaisuuden ryöstö ja heidän eristäminen ghettoihin johti kuitenkin siihen, että heistä tuli taloudellinen painolasti natsi-Saksalle. Suunnitelmat ensin Lublinin ja myöhemmin Madagaskarin juutalaisreservaatista kariutuivat 1940 loppupuolella. Aly ja Heim kirjoittavat syntyneestä tilanteesta:

"He (taloustietelijät) miettivät, millä tavalla voitaisiin estää se, että 'pysyviksi' muuttuneet 'juutalaiset asuinalueet' eivät rasittaisi valtion budjettia. Tammikuussa 1941 Saksan Valtakunnan revisiolaitos esitti kustannushyötylaskelman Lodzin ghetosta ja helmikuussa Taloudellisuuden Valtakunnan johtokunta (Reichskuratorium für Wirtschaftlickeit) vastaavasti Varsovan ghetosta. Tulokset olivat kahdella tavalla tuhoisat. Kustannushyötylaskelmat osoittivat, että ghettojen olemassaolon jokainen viikko tulisi maksamaan miljoonia markkoja, vaikka niitä ylläpidettäisiin nälkäannoksin. Pakkotyö olisi vaikeasti organisoitavissa ja niiden tuotannollinen hyödyllisyys kyseenalainen."

Taloustieteilijä Rudolf Gaterin vuonna 1941 tekemien laskelmien mukaan vähintään 60 000 ghetton asukkaan olisi työskenneltävä tuottavasti, jotta voitaisiin ravita gheton 450 000 ihmistä. 20 000 juutalaisen työllistäminen merkitsisi saksalaisille miehittäjille 110 milj. zlotyn lisäkustannuksia vuodessa. Johtopäätös oli, että gheton tuotantoa ei kyetä organisoimaan siten, että se mahdollistaisi ylläpidon ilman lisäkustannuksia. Sitä on tarkasteltava "väliaikaisena keskitysleirinä", kunnes juutalaiset voidaan siirtää Auschwitziin. Taloudelliset laskelmat jättivät jäljelle vain likvidoinnin. Sen laskettiin tulevan halvemmaksi kuin juutalaisten työvoiman hyödyntäminen.

Juutalaisten likvidoimisen avulla natsisuunnittelijat toivoivat pääsevänsä suurimmasta osasta Itä-Euroopan näkyvää köyhyyttä. Juutalaisten kansamurha oli natseille eräs muoto ratkaista Itä-Euroopan sosiaalisia ongelmia.

Vaikka kansallissosialistien likvidointipolitiikka oli osittain irrationaalista, niin eurooppalaisten juutalaisten tuhoamisessa voidaan nähdä kylmää järjestelmällisistä suunnitelmallisuutta vähentää Euroopan väestöä ja strukturoida se uudelleen. Auschwitzin taustalla oli rotuantisemitistinen ideologia yhdistyneenä maailmanhegemonian tavoitteluun ja suunnitelmiin Itä-Euroopan modernisoinnista. Se oli samalla osa laajempaa natsien kansamurhapolitiikkaa, jonka kohteeksi joutuivat myös ns. yhteiskunnan "vähempiarvoiset", Sintin ja Roman edustajat. Natsistisen Euroopan uudelleenjärjestelyn toteutuminen olisi merkinnyt slaavilaisten kansojen tuhoutumista ja orjuuttamista.

[JJ]