• Antisemitismi
• Juutalaiskysymyksen "lopullinen ratkaisu" ja reservipoliisipataljoona 101

[Sisällysluettelo]
[Asiahakemisto]
[Sanahaku]

Juutalaiskysymyksen "lopullinen ratkaisu" ja reservipoliisipataljoona 101

Ensimmäisen komppanian oli määrä muodostaa teloitusryhmät. Tämän jälkeen Trapp teki yllättävän tarjouksen: ne vanhemmista miehistä, jotka eivät tunne olevansa kykeneviä tehtävään, voisivat astua rivistä.

Tästä alkoi reservipoliisipataljoonan miesten tie joukkomurhaajiksi. He ampuivat heinäkuun 1942 ja marraskuun 1943 välisenä aikana vähintään 38 000 juutalaista ja huolehtivat yli 45 000 juutalaisen kuljettamisesta Treblinkan tuhoamisleiriin.

Poliisipataljoona 101 oli muodostettu toukokuussa 1941. Sen komentajaksi nimitettiin 53-vuotias ensimmäisen maailmansodan veteraani majuri Trapp. Hän oli liittynyt vuonna 1932 Saksan kansallissosialistiseen työväenpuolueeseen (NSDAP), mutta häntä ei oltu hyväksytty natsien SS-eliittiorganisaatioon. Hänen lisäkseen pataljoonan vahvuuteen kuului yksitoista upseeria, joista kaksi oli SS:n jäseniä, ja 486 hengen miehistö.

Miehistö oli pääosin kotoisin Hampurista. Heistä 63 prosenttia oli lähtöisin työläisperheistä. He olivat satamatyöläisiä, kuorma-autonkuljettajia, aputyöläisiä rakennuksilla, merimiehiä ja tarjoilijoita. Alemman keskiluokan edustajat muodostivat noin 35 prosenttia poliisipataljoonan miehistöstä. Heidän joukossaan oli useita poliiseja. Kaksi prosenttia miehistöstä oli ammatiltaan muun muassa opettajia. Miehistön keski-ikä oli 39 vuotta.

Enemmistö reservipoliisipataljoonan miehistä oli ollut liian nuoria osallistuakseen ensimmäiseen maailmansotaan. He olivat kasvaneet aikuisiksi Saksan sotien välisen parlamentaarisen demokratian oloissa. "He tunsivat ennen kansallissosialismia vallinneet yhteiskunnan moraaliset normit erittäin hyvin ja omasivat siten myös toisenlaiset mittapuut natsipolitiikan arvioimiselle, jonka toteuttamiseen heidän piti osallistua", painottaa poliisipataljoonan historiaa tutkinut yhdysvaltalainen historioitsija Christopher Browning. Heillä ei ollut myöskään omakohtaista kokemusta miehityspolitiikan raakuudesta.

Näitä tavallisia miehiä ei ollut valmennettu etukäteen toteuttamaan juutalaisten joukkomurhaamista, kuten SS-Einsatzgruppen jäseniä. Heistä tuli joukkomurhaajia, koska poliisipataljoona 101 oli kesällä 1942 linjojen takana ainoa yksikkö, joka oli kyseisellä alueella käytettävissä juutalaisten massamurhaamiseen.

Majuri Trapp tarjosi erityisesti vanhemmille miehille mahdollisuutta olla osallistumatta joukkomurhan suorittamiseen. SS:n johtaja Heinrich Himmler hyväksyi puhuessaan lokakuussa 1943 korkeille SS-upseereille käytännön sanoessaan, että jotkut saattavat olla "heikkoja" ja "hermoiltaan lopussa". Hän jatkoi: "Silloin voidaan sanoa: Hyvä, te menette eläkkeelle."

Tuona kohtalokkaana heinäkuun aamuna vuonna 1942 10-12 miestä astui rivistä ja luovutti kiväärinsä. Miksi heistä ilmoittautui niin harva? Browningin mukaan ensinnäkin tarjous tuli yllättäen. "Miehet olivat täysin yllättyneitä Jozefowin 'aktiosta'; heitä ei ollut varoitettu etukäteen eikä heillä ollut aikaa ajatella." Toiseksi syyksi Browning nostaa paineen, joka tuli ryhmän taholta.

Yhtenä tekijänä on myös vaikuttanut yhteiskunnan autoritaarisuus ja erityisesti armeijan vaatimus kurinalaisuudesta. Tosin Browning painottaa, että miehet eivät olleet pakkotilanteessa. Myöhemmissä tutkimuksissa ja oikeudenkäynneissä ei ole kyetty osoittamaan yhtään tapausta, jossa kieltäytyminen surmaamasta aseettomia siviilejä olisi johtanut armottomaan rangaistukseen.

Kieltäytyneistä hyvin harva ilmoitti sodan jälkeen, että heidän käyttäytymisensä olisi perustunut poliittisiin ja eettisiin motiiveihin. Yksi silloinen kommunistisen puolueen jäsen oli todennut olleensa periaatteessa kansallissosialismin "juutalaistoimenpiteitä" vastaan, koska hän oli vastustanut koko järjestelmää.

Kaikkiaan noin 10-20 prosenttia pataljoonan miehistöstä yritti välttää joukkomurhaan osallistumista joko vetäytymällä taka-alalle tai pyytämällä ensimmäisten surmaamisten jälkeen vapautusta tehtävistä, mikä heille myös sallittiin. 80 prosenttia teloitusryhmiin osallistuneista poliiseista jatkoi siihen asti, kunnes 1800:sta Jozefowin juutalaisesta oli 1500 surmattu niskalaukauksella.

Majuri Trapp itki useiden todistajien mukaan käskynjaon jälkeen "kuin lapsi". Autonkuljettajalleen hän sanoi: "Jos tämä juutalaisasia kerran kostetaan, silloin Jumala armahtakoon meitä saksalaisia."

Monet miehistä pyysivät ensimmäisen teloituskokemuksen jälkeen vapautusta murhatehtävästä. Eräälle entiselle tupakkaliikkeen edustajalle osoitettiin ensimmäiseksi uhriksi vanha nainen. "Sen jälkeen kun olin ampunut naisen, menin (esimieheni) Toni B:n luokse ja selitin hänelle, että en kykene enää jatkamaan ampumista. Minun ei enää tarvinnut osallistua teloituksiin. Olin täysin hermorauniona tästä yhdestä teloituksesta."

37-vuotiaan räätäli Georg K:n tehtäväksi tuli ampua Kasselista kotoisin oleva juutalainen nainen ja hänen tyttärensä. Tämä järkytti häntä siten, että hän päätti "olla osallistumatta teloituksiin". Hän pyysi komentavalta upseerilta vapautusta tehtävästä ja hänet lähetettiin valvomaan torille jääneitä juutalaismiehiä.

Miehet olivat palatessaan majapaikkaan katkeria, järkyttyneitä ja masentuneita. He söivät vähän ja joivat paljon. Poliisit, jotka eivät osallistuneet teloituksiin, eivät halunneet kuulla yksityiskohtia ja ne, jotka olivat osallistuneet, eivät tunteneet tarvetta puhua tapahtuneesta silloin, eivätkä myöhemminkään. Jozefowin joukkomurhasta tuli pataljoonan miehistön kesken tabu, josta ei puhuttu.

Monet poliisit muuttuivat vuoden aikana tunteettomiksi joukkomurhaajiksi, jotka ilmoittautuivat vapaaehtoisina teloituskomppaniaan. Heinäkuun 16. päivänä pataljoona komennettiin likvidointitehtäviin Lomazyn alueelle. Tarkoituksena oli ampua lähes kaikki 1700 juutalaisasukasta.

Jotta saksalaiset poliisit eivät olisi joutuneet liian kovan psyykkisen paineen alaiseksi, heidän avukseen komennettiin 50 hengen "vapaaehtoinen" teloituskomppania, joka oli muodostettu lähinnä baltialaisista ja ukrainalaisista sotavangeista. Pataljoonan miesten tehtävänä oli koota juutalaiset teloituspaikalle. Siihen liittyi myös käsky tappaa. Ne pikkulapset, vanhukset ja sairaat, jotka eivät kyenneet kävelemään itse kokoamispaikalle, tuli ampua välittömästi siihen paikkaan.

Lomazynin joukkomurha oli poliisipataljoonan toinen "aktio". Se erosi kuitenkin olennaisesti ensimmäisestä. Miehet eivät itse joutuneet teloittamaan. Siihen ei liittynyt välitöntä henkilökohtaista läheisyydentunnetta tappamiseen. Useammalla heistä oli tunne, että heidän toimintansa ei liittynyt suoraan massamurhaamiseen.

Juutalaisghettojen tyhjennys ja juutalaisten kuljetusten organisointi ja valvonta Treblinkan tuhoamisleirille oli seuraava vaihe prosessissa, jossa poliisipataljoonan miehet kasvoivat täysverisiksi joukkomurhaajiksi. Kuuden murhaavan viikon aikana poliisipataljoonan miehet osallistuivat kahdeksan juutalaisgheton tyhjennykseen ja vastasivat yli 27 000 juutalaisen kuljettamisesta kaasukammioihin. Sen lisäksi he suorittivat vähintään neljä puhdistusoperaatiota, joiden aikana he murhasivat arviolta 1000 juutalaista.

Lokakuussa 1942 pataljoonan miehet komennettiin "juutalaismetsästykseen", etsimään piiloutuneita ja karanneita juutalaisia. Se osoitti, että monista oli kehittynyt
tunteettomia, välinpitämättömiä ja monissa tapauksissa hyvin innokkaita murhaajia.

Eräs pataljoonan miehistä esimerkiksi totesi komentavalle luutnantille, että hän ei ole vielä ehtinyt nauttia aamiaista. Upseerin katsoessa miestä kysyvästi hän selitti: "En ole vielä tappanut yhtään juutalaista."

Joukkomurhaajan mentaliteetin kehitystä kuvasi myös se tosiasia, että enää upseereilla ei ollut vaikeuksia löytää vapaaehtoisia teloituskomppanioihin. Useimmilla poliisipataljoonan jäsenillä ei ollut enää mitään estoja osallistua teloituksiin.

Reservipoliisipataljoona 101:n miehistön osallisuus juutalais-kysymyksen "lopulliseen ratkaisuun" huipentui syksyllä 1943 operaatio Sadonkorjuujuhlaan (Aktion Erntefest). Sen tavoitteena oli tehdä Lublinin alue "juutalaisista vapaaksi" murhaamalla 42 000 juutalaista.

Osa poliiseista oli jo niin tottuneita juutalaisten joukkomurhiin, että tämä yksi suurimmista yksittäisistä juutalaisten massamurhista ei jättänyt heihin läheskään niin pysyvää vaikutusta kuin Jozefowin joukkomurha.

Sodan jälkeen monet reservipoliisipataljoonan 101:n miehistä palasivat takaisin vanhoihin ammatteihinsa. 12 aliupseeria ja 26 miehistön jäsentä jatkoi tehtäviään sodanjälkeisissä poliisivoimissa. Majuri Trapp, luutnantti Buchmann ja yksi miehistön jäsen tuomittiin Puolassa kesäkuussa 1948 kuolemaan 86 puolalaisen surmaamisesta. Oikeudenkäynnin yhteydessä ei käsitelty heidän osallisuuttaan juutalaisten likvidoimiseen. Hampurin oikeusviranomaiset kiinnostuivat vasta 1960-luvun puolivälissä pataljoonan sodanaikaisista toimista. Vuonna 1967 oikeus tuomitsi kolme upseeria viideksi, kuudeksi vuodeksi vankilaan.

Miksi tavallisista miehistä tuli Euroopan juutalaisten kansanmurhan aktiivisia toteuttajia? Yhtenä keskeisenä selittäjänä Browning näkee ennen kaikkea sodan brutaalisuuden ja negatiivisten rotukliseiden yhteisvaikutuksen.

Browning kirjoittaa: "Jokainen sota - ja erityisesti rotusota - johtaa brutalisoitumiseen, joka ilmenee hirmutekoina. Tämä tuntomerkki kulkee punaisena lankana Babi Jarista My Lainiin."

Browning löytää yhtäläisyyksiä reservipoliisipataljoonan miehistön ja Vietnamissa siviilien murhaamiseen osallistuneiden amerikkalaissotilaiden käyttäytymisessä. Äärimmäisen huolestuttavaa tämä havainto on nykyaikana, jolloin läntisessä Euroopassa rasistiset voimat entistä avoimemmin puhuvat "rotusodan" ja "etnisen vallankumouksen" välttämättömyydestä.

Sosiologi Zygmunt Baumanin näkemyksen mukaan useimmat ihmiset sopeutuvat siihen rooliin, jonka yhteiskunta heille varaa. Hänen mukaansa julmuus ei ole geneettistä tai perinnöllistä. Todellisia poikkeuksia ovat Baumanin mukaan ne harvat ihmiset, jotka kykenevät vastustamaan auktoriteetteja.

Browningin mukaan Baumanin teesiä tukevat useat tutkimukset. Yhdysvaltalainen tutkija Stanley Milgram suoritti psykologisia kokeita, joissa testattiin yksilöiden kykyä vastustaa sellaisia autoriteetteja, jotka eivät tukeutuneet pakkotoimenpiteillä uhkaamiseen. Milgramin kokeissa vapaaehtoiset koehenkilöt asetettiin opettajan rooliin. Heidän tehtävänään oli osallistua oppimiskykyä mittaavaan kokeeseen, jossa he antoivat oppilaalle "tieteellisten auktoriteettien" ohjeiden mukaan väärästä vastauksesta sähköshokkirangaistuksia.

Milgram tuli testien perusteella johtopäätökseen, että ihminen saadaan "ilman suuria vaikeuksia" tappamaan. Browning kysyy, oliko Jozefowin joukkomurha eräänlainen radikaali Milgram-koe, joka tapahtui puolalaisessa metsässä todellisten tekijöiden ja uhrien kanssa?

Browning toteaa lopuksi, että pataljoonan miehillä oli ollut kaikesta huolimatta valintamahdollisuus. Useimmat heistä syyllistyivät kuitenkin hirveisiin tekoihin. Niitä, jotka osallistuivat tappamiseen, ei voida vapauttaa vastuusta vetoamalla käskysuhteeseen. Heidän joukossaan oli pieni ryhmä, joka kieltäytyi täysin osallistumasta, ja toinen joukko, joka ei enää tietyn hetken jälkeen osallistunut joukkomurhaamiseen. Browning toteaa: "Vastuu omasta tekemisestään on viime kädessä jokaisella itsellään."

[JJ]