• Orjuus
• Orjalaiva Zongin tapaus

[Sisällysluettelo]
[Asiahakemisto]
[Sanahaku]

Kapteeni Luke Collingwoodin virhe - Orjalaiva Zongin tapaus

Perämies James Kelsall nyökkäsi, ja murhaaminen alkoi. Ensimmäisinä laidan yli nostettiin, tai pikemminkin työnnettiin, vahvimmilta näyttävät, koska heiltä saattoi odottaa vielä vastarintaa, vaikka hekin olivat nälkiintyneitä ja sairaita. Miehen pitämiseen aloillaan, kahleiden irroittamiseen ja hänen heittämiseensä yli laidan tarvittiin yleensä kolme miestä. Sairaimpien käsittelyyn riitti kaksi miestä. Silti se kesti kauan, sillä miehistöstäkään ei ollut enää jäljellä kuin kymmenen.

Kapteeni oli itse valinnut mereen heitettävät 132. Ensimmäisen päivän ryhmä oli suurin, 54. Seuraavana päivänä hukutettiin 42 ja seuraavien kolmen päivän aikana vielä 26. Kaikkia ei tarvinnut heittää mereen, sillä osa heittäytyi laidan yli vapaaehtoisesti tajuttuaan, mitä oli tapahtumassa. Yksi mereen työnnetyistä onnistui tarttumaan laivan perästä laahaavaan köyteen ja kipusi takaisin. Häneen ei koskettu. Hän ei voinut olla pahasti sairas; kapteeni oli erehtynyt.

Liverpoolilaisten liikemiesten varustaman orjalaivan H.M.S Zongin kapteeni Luke Collingwood oli tehnyt virheen aikaisemminkin purjehduksen aikana. Länsi-Afrikan rannikolta alkanut purjehdus oli kestänyt jo kaksitoista viikkoa, mutta Jamaikan rannikkoa ei ollut vieläkään saatu näkyviin. Kapteeni oli yksinkertaisesti navigoinut laivan harhaan. Kukaan ei tiennyt, missä vaiheessa se oli tapahtunut, mutta niin vain oli käynyt.

Muutenkaan matka ei ollut onnistunut. Jo ennen saapumista Karibian vesille oli yli kuusikymmentä laivaan lastatusta 470 orjasta kuollut sairauksiin. Kato miehistön keskuudessa oli suhteellisesti vielä suurempi. Seitsemästätoista oli ollut jäljellä kymmenen, kun Collingwood oli käskenyt marraskuun 29. päivänä Kelsallin kokoamaan miehistön kannelle puhuttelua varten.

Myöhemmin annettujen todistajanlausuntojen mukaan Collingwood oli kertonut miettineensä laivan tilaa ja päättäneensä, että osa orjista, sairaimmat, on heitettävä yli laidan. Niin säästettäisiin hupenevia vesivarastoja, joita hän oli sanonut olevan jäljellä vain 200 galloonaa. Myöhemmin sekin kapteenin arvio osoittautui virheelliseksi. Jo ennen viimeisten orjien heittämistä mereen alkoi sataa, ja laivan vesivarastoja saatettiin täydentää niin, että niitä riitti täyteen annokseen 11 päiväksi. Todellinen syy oli paljastunut, kun kapteeni oli sanonut orjista, että "jos he kuolevat luonnollisen kuoleman, lankeaa tappio laivan omistajille, mutta jos heidät heitetään yli laidan, on tappio vakuutuksenantajan." Vaikka muutamat miehistön jäsenet olivat vastustelleet, oli kapteeni ajanut tahtonsa läpi. Se ei ollut vaikeaa, sillä kaikki tiesivät, että hänen selkänojanaan oli ankara merilaki.

Orjalaiva Zongin tapauksia käsiteltiin oikeudessa runsas vuosi myöhemmin. Se huudettiin esille Lontoon Guildhallissa Gregson vastaan Gibson -juttuna maaliskuun alussa vuonna 1783. Se herätti paljon huomiota ja sai sekä todellisen että symbolisen merkityksen orjakaupan vastaisessa kampanjassa, joka oli alkanut metodistien ja kveekarien haparoivia yrityksiä lukuun ottamatta vasta muutamaa vuotta aikaisemmin. Zongin juttuun latautui moraalista suuttumusta, vaikka kukaan ei syyttänyt Collingwoodia ja miehistöä murhasta - tai kenties juuri siksi. Jutun nostivat laivan omistajat (Gregson), jotka vaativat vakuutuksenantajilta (Gibson) korvauksia mereen heitetyistä orjista. Yhden orjan hinnaksi oli arvioitu 30 puntaa, joten yhteensä korvausvaade oli 3 930 puntaa.

Zongin orjien kohtalossa ja jutun käsittelyn vaiheissa tiivistyy monia orjatalouden keskeisiä piirteitä. Orjuuden alituinen seuralainen oli ennenaikainen ja väkivaltainen kuolema. Se merkitsi orjat jo silloin, kun heidät kaapattiin joko Länsi-Afrikan rannikolla tai mantereen sisäosissa ja kuljetettiin myytäväksi rannikon edustalla tai satamissa odottaviin laivoihin. Niistä yhä suurempi osa oli brittiläisiä, jotka olivat aloitettuaan orjakaupan 1500-luvun puolivälissä valloittaneet siinä johtavan aseman. Orjien kuolleisuus laivoilla nousi eräiden arvioiden mukaan 20 prosenttiin, joten Zongin tappiot, noin 60 kuollutta 470:stä, olivat omistajien kannalta suurehkot, mutta vielä aivan siedettävät. Kuolema merkitsi uhrinsa monella tavalla. Se tuli sairauksina, nälkiintymisenä, väkivaltana kapinoissa ja niiden tukahduttamisessa, ankarina rangaistuksina, seksuaalisena väkivaltana, jonka uhreiksi monet vangitut naiset joutuivat jo laivoilla. Se tuli lohduttomana koti-ikävänä ja suruna orjalaivan ahtaudessa, löyhkässä ja pimeydessä.

Koko tapahtumaketju mereen heittämisestä oikeudenkäynteihin osoittaa selvästi orjien aseman. He olivat kotieläimiin rinnastettavaa omaisuutta. Kapteeni Luke Collingwood oli ollut oikeassa kertoessaan miehilleen, että laivan ja lastin omistajat voisivat saada korvauksen yli laiden heitetyistä orjista. James Walwin lainaa Black Ivory -kirjassaan Zongin orjien kohtalonvuonna Lontoossa ilmestynyttä valikoimaa vakuutuslaista- ja käytännöstä. Siinä todetaan, että:

"Vakuutuksenantaja ottaa riskin orjien menettämisestä, kaappaamisesta ja kuolemasta tai muusta heille sattuvasta odottomasta tapaturmasta: mutta luonnollista kuolemaa pidetään aina poikkeuksena: luonnollisella kuolemalla tarkoitetaan, ei ainoastaan tautien ja sairauksien aiheuttamaa kuolemaa, vaan myös tapausta, että vanki tuhoaa itsensä epätoivoissaan, kuten usein tapahtuu: mutta jos orjat surmataan tai heitetään mereen tarkoituksena tukahduttaa kapina, täytyy vakuutuksen vastata menetyksistä."

Oikeudenkäynnissä jury asettui laivanomistajien puolelle ja määräsi vakuutusyhtiön maksamaan vaaditut korvaukset. Nämä kieltäytyivät, ja laivanomistajat nostivat uuden jutun toukokuussa 1783. Siten myös jatkojutussa oli yksinkertaisesti kysymys marivakuutuslakien soveltamisesta, vaikka asiaan oli jo tarttunut parhaillaan heräävän abolitionistisen, orjuuden vastaisen, liikkeen johtaja Granville Sharp. Hänen tavoitteenaan oli saada tapaus rikosoikeudelliseen käsittelyyn murhasyytteenä miehistöä vastaan. Niin ei tiettävästi tapahtunut, mutta kun Zongin tapaus oli herättänyt suurta huomiota, oli julkisuudessa ja muutenkin keskusteltu myös asian tästä ulottuvuudesta.

Laivanomistajia edusti kruununjuristi apulainen John Lee, joka tiesi hyvin Sharpin ja abolitionistien aikeesta. Ilmeisesti peläten kohun vaikuttaneen juryyn hän pyrki hyvin suorasukaisesti kiistämään ajatuksen, että orjien hukuttaminen oli rikos:

"Mitä onkaan tämä äänekäs julistus, että inhimillisiä olentoja on heitetty yli laidan? Kysymys on kaiken kaikkiaan siitä, oliko se tahallinen vai välttämättömyyden sanelema toimi? Tässä on kysymys irtaimistostosta tai tavaroista. Niin todella on: tässä on kysymys tavaroiden heittämisestä yli laidan; sillä tässä mielestä ja vakuutuslain tarkoittamassa mielessä, he ovat tavaroita ja omaisuutta: onko se oikein vai väärin, sen asian kanssa meillä ei ole mitään tekemistä. Tämä omaisuus - ihmisolennot jos niin haluatte - on heitetty yli laidan: tapahtuiko se loppujen säästämiseksi vai ei, vain siitä on kysymys."

Leen lausunto vaikuttaa nykylukijasta irvokkaalta, ja sitä se oli ilmeisesti myös useiden juttua oikeisistuimessa tai lehtien palstoilta seuranneiden maallikkojen mielestä, koska jutulla on selvä yhteys abolitionistisen liikkeen laajenemiseen. Mitään irvokasta Leen sanoissa tuskin kuulivat tai ainakaan tunnustivat miehet, jotka joutuivat oikeusistuimissa soveltamaan lakia ja huolehtimaan taloudellisen ja poliittisen järjestelmän vakaudesta. Leellä oli vahva selkänoja. Käsitys orjista omaisuutena oli juurtunut syvälle orjakauppaa harjoittavien ja orjia siirtomaissaan käyttävien valtioiden lainsäädäntöön ja kansalaisten ajatteluunkin. Britannian varaoikeuskansleri oli todennut vuonna 1677, että "neekereitä pitää arvostaa kauppa- ja merenkulkulaeissa tavaroina ja hyödykkeinä". Niin oli tehtykin kuten edellä oleva sitaatti vakuutuslakien tulkinnasta kertoo.

Kun abolitionistien liike alkoi vähitellen voimistua 1700-luvun loppupuolella, oli sen yksi päätavoitteista lakien tulkinnan muuttaminen. Siksikin Zongin juttu oli niin merkittävä ja tulenarka. Samainen Sharp, joka seurasi Zongin jutun käsittely Guildhallin salissa, oli jo runsas kymmenen vuotta aikaisemmin ajanut voittoon ns. Somersetin jutun. Omistaja oli väkivalloin palauttamassa Englantiin tuomaansa orjaa, James Somersetia, takaisin palvelukseensa Englannin alaisessa siirtokunnassa, kun Sharp oli tarttunut asiaan. Pitkän kuulustelun jälkeen tuomari, korkeimman oikeuden puheenjohtaja, lordi Willam Murray Mansfield vapautti Somersetin. Jälkikäteen kiisteltiin pitkään, oliko tapaus ennakkoluonteinen, toisin sanoen vapauttiko Mansfield samalla kaikki Englannissa olevat orjat. Mansfield itse piti loppuun saakkka tiukasti kiinni kannasta, että niin ei ollut tapahtunnut. Päätös koski Somersetia ja vain häntä.

Kukaan tuskin tunsi paremmin Englannin lakien silloista tulkintaa kuin Zongin jutun päätuomari. Hän oli nimittäin juuri Mansfield, jolla jutun tullessa esille ensimmäisen kerran oli jo 27 vuoden kokemus korkeimman oikeuden puheenjohtajan virasta ja takanaan Somersetin jutun lisäksi joukko muitakin oikeusjuttuja orjien asemasta. Sitä paitsi hänen erityisalansa oli kauppaoikeus. Ei ole ihme, että hän hyväksyi John Leen ja laivanomistajien näkökannan ja totesi, että "orjien tapaus oli samanlainen kuin jos hevosia olisi heitetty yli laidan". Mansfield ei suinkaan ollut sydämetön mies: hän sääti testamentissaan, että hänen kotiorjansa Elizabeth Dido oli vapautettava ja hänelle oli maksettava 500 punnan kertakaikkisen testamenttilahjoituksen lisäksi 100 punnan vuotuinen elinkorko. Dido oli muuten Mansfieldin veljenpojan, merikapteeni ja kontramiriaali Sir John Lidsayn kaapatulle orjalle siittämä tytär. Mansfield kuitenkin tiesi hyvin Zongin jutun periaatteellisen merkityksen, ja siksi hän tässäkin jutussa pyrki tukemaan tulkintaa orjista omaisuutena. Toisenlainen kanta olisi merkinnyt syvän murtuman iskemistä orjatalouden perustuksiin. Mansfiel määräsi vielä uuden jutun pantavaksi vireille, mutta Walvinin mukaan jäljet katovat yht'äkkiä. Kukaan Zongin tapausta tutkineista historioitsijoista ei ole löytänyt pienintäkään vihjettä, jatkuiko juttu ja kuinka siinä lopulta kävi.

Zongin tapaus oli kuitenkin symbolisesti merkittävä. Siitä tuli käännekohta orjuuden vastaisessa kampanjassa, koska se paljasti niin selvästi järjestelmän epäinhimillisyyden. Vaikka liverpoolilaiset laivanomistajat voittivat taistelun Zongista - ainakin niistä ensimmäisen - orjanomistajat hävisivät sodan. Granville Sharp, abolitionistien varhainen johtaja, joka istui jutun käsittelyn aikana Guildhallin salissa ja joka yritti saada viranomaiset nostamaan murhasyytteen, hävisi taistelun, mutta hänen hengenheimolaisensa voittivat lopulta sodan.

Englannin abolitionistinen liike sai jutun ansiosta paljon uusia kannattajia. Vähäisestä uskonnollissävytteisestä vastarinnasta kehittyi 1700-luvun lopussa ensimmäisen kerran merkittävä poliittinen kampanja. Vuonna 1783 brittiläiset kveekarit perustivat vuotuisassa kokouksessaan komitean luonnostelemaan alahuoneelle anomusta orjuuden lakkauttamisesta. Neljä vuotta myöhemmin heidän aloitteestaan perustettiin Lontoon abolitionistinen komitea, jonka puheenjohtajaksi he taivuttelivat anglikaanista uskoa tunnustavan Granville Sharpin.

Luke Collingwoodin päätös marraskuun 29. päivänä 1781 oli kohtalokas 131 orjalle, mutta se oli myös hankala orjakauppiaille. Collingwoodia ei voi kuitenkaan kiittää edes historian ikuisen ironian nimissä orjuuden lakkauttamisesta. Ansio siitä kuuluu paljon suuremmille historiallisille voimille kuin pienen orjalaivan ahneelle ja omistajien vihaa pelkäävälle kapteenille, joka oli tehnyt navigointivirheen pahamaineisella Keskiväylällä.
[PI]