• Rasismi nykyajan ongelmana
• Moderni oikeistoradikalismi

[Sisällysluettelo]
[Asiahakemisto]
[Sanahaku]

Moderni oikeistoradikalismi

Parlamentaarinen järjestelmä ja toisen maailmansodan jälkeinen puoluepoliittinen järjestelmä ovat menettäneet uskottavuuttaan nuorison keskuudessa. Vuoden 1993 Emnid-tutkimuksen mukaan saksalaisista nuorista jopa 70 prosenttia ei luota yhdenkään poliittisen voiman kykyyn ratkaista yhteiskunnan nykyisiä ongelmia. Seurauksena on ollut "nukkuvien" puolueen kasvu.

Yhteiskunnan poliittisen järjestelmän ja sen edustajien menettäessä luotettavuuttaan on syntynyt otollinen kasvualusta erilaisille äärioikeistolaisille voimille, jotka pitävät sisällään puolueita radikaaleista oikeistopopulistisista puolueista aina uusfasistisiin ryhmittymiin. Olennaisesti oikeistoradikalistiset liikkeet ja puolueet eroavat uusfasismista siinä, että ne näkevät välttämättömäksi toimia parlamentarismin ja oikeusvaltion pelisääntöjen puitteissa. Ne hylkäävät uusfasististen ryhmien käyttämän terrorismin ja väkivallan. Oikeistoradikalismin ideologit ja puolueet irtisanoutuvat Hitlerin Saksan ajan hirmuteoista ja perinnöstä erotuksena uusfasististisista ryhmistä, jotka usein asettavat Auschwitzin ja Euroopan juutalaisten kansanmurhan kyseenalaiseksi. Erilaiset oikeistoradikalistiset puolueet ovat nousemassa vaikutusvaltaisiksi poliittisiksi voimiksi.

Nykyinen äärioikeisto ei ole enää mikään menneisyyden jäänne 30-luvulta, vaan se on modernisoitunut ja erotuksena valtapuolueisiin sillä on vetovoimaa myös nuoriin, etenkin miespuolisiin, henkilöihin.

Nykyisellä oikeistoradikalismilla on kahdet kasvot. Yleisesti näkemys äärioikeiston ongelmasta supistuu skinheadeihin, jotka ovat väkivaltaisia ja ovat syyllistyneet siirtolaisten asuntoloiden syttämiseen tuleen. Heistä on muodostunut oikeistoradikalismin "julkiset" väkivaltaiset kasvot.

Tälle ilmiölle on etsitty 1980-luvun puolestavälistä lähtien selitystä. Yleinen selitysmalli äärioikeiston kannattajakunnasta on ollut seuraava: "Uusnatsit ovat asiantuntijoiden mukaan pelottavan järjestäytynyt ryhmä, joka saa kannatusta etenkin työttömien nuorten keskuudessa." Heidät nähdään ns. "modernisointiprosessin uhreina". Sen mukaan he eivät ole kyenneet löytämään paikkaansa nopean teknologisen kehityksen ja yhteiskunnallisen murroksen maailmassa. Muutosten asettamat vaatimukset korkeasta joustavuudesta yksilölle ja kasvava suorituspaine ovat heille liikaa. He eivät ole onnistuneet sopeutuminen yhteiskuntaan ja sen suorituspaineeseen. Siten he ovat menettäneet oman elämänsä kontrollin. Työttömyyttä ja sopeutumattomuutta ovat seuranneet elämänyhteyksien tuhoutuminen, identititeetin ja itsetunnon menettäminen. Usko tulevaisuuteen on kadonnut. Tämän kompensaatioksi on tullut väkivaltainen käyttäytyminen vielä heikompia kohtaan.

Kehitystä on kärjistänyt sosiaalisen epätasa-arvon lisääntyminen ja pitkäaikaisen joukkotyöttömyyden kasvu. EU:n alueella virallinen työttömyysaste on noussut 1960-luvun kolmesta prosentista 1980-luvun jälkipuoliskon 7,5 prosenttiin. 1990-luvun alussa se nousi yli 10 prosentin. Sen myötä syrjäytyneiden määrä on kasvanut rajusti.

Sosiaalisen eriarvoisuuden kasvu ja tukiverkkojen purkaminen ovat johtaneet siihen, että ihmisten omatoimisuus on purkautunut itsekkyytenä eikä yhteisvastuullisuutena.

"Modernisointikehityksen uhreista" ja sosiaalisesti syrjäytyneistä on kasvanut oikeistoradikaalisten ryhmien militantti "jalkaväki". Heistä on tullut eräänlainen oikeistoradikalismin etujoukko, jonka väkivalta ei ole sodanjulistus "palatseille" ja hallitseville, vaan se suuntautuu ulkomaalaisia, vammautuneita, asunnottomia, homoseksuaaleja ja muita poikkeavia kohtaan.

Oikeistoradikalismi ei ilmene ainoastaan yhteiskunnan alempien sosiaalisten kerrosten piirissä, vaan se saa kannatusta myös yhteiskunnan hyvinvoivien keskuudessa. "Kaikki tutkimukset dokumentoivat järkyttävän totuuden: yhä useampi nuori ihminen halveksii ulkomaalaisia, vammaisia, kodittomia, toivoo voimakasta, autoritääristä valtiota ja haluaa toteuttaa näkemyksensä kurista ja järjestyksestä myös omatoimisesti", totesi liberaali "Die Zeit" -lehti vuonna 1994 Saksan tilanteesta.

Saksalaisen Bielefeldin yliopiston oikeistoradikaalista nuorisoa kartoittaneen pitkäaikaistutkimuksen tulosten mukaan rasistisiin väkivaltatekoihin syyllistyneistä nuorista selvä enemmistö oli työssäkäyviä tai nuoria, joilla oli koulutuspaikka. Heidän toimintansa voimakkaampana motiivina oli elintaso- tai hyvinvointinationalismi. He vihaavat yhteiskunnasta pudonneita "sosiaalitapauksia" ja ulkomaalaisia. Myös Tübingenin yliopiston tutkijoiden tutkimus vuodelta 1992 päätyi yllättävään tulokseen: sosiaalisesti heikommassa asemassa olevat nuorilla oli vähemmän rasistisia näkemyksiä kuin hyvässä asemassa olevilla. Sen mukaan nimenomaan ammatillisesti menestyneet nuoret olivat taipuvaisia rasistisiin asenteisiin. Suomessa 1990-luvun puolivälissä julkaistussa tutkimuksessa "Nuoret ja urbaani politiikka" todettiin myös: "Erityisen selvästi hyvin koulutettujen keskuudessa havaittu muita väestöryhmiä yleisempi 'liberalismi' on ... hävinnyt. Suhtautumisessa esimerkiksi kehitysapuun ja pakolaisten määrään lisääntymiseen hyvin koulutettujen nuorten aikuisten kannanotot eivät poikkea käytännöllisesti juuri lainkaan vähän koulutettujen mielipiteistä: hyvin koulutettujen ryhmässä mielipiteiden kovenemisessa on seitsemän vuoden aikana tapahtunut suunnilleen 20 prosenttiyksikön muutos."

Nykyiset tutkimukset osoittavat, että oikeistoradikalismin toinen keskeinen syy on ns. kilpailuyhteiskunnan "raaistuminen", jonka ideologis-poliittisena ilmauksena on hyvinvointisovinismi. Taustalla tutkijoiden mielestä on mm. se, että nuoret ovat sisäistäneet täysin karrieeri- ja suoritusideologian. Se on yhdistynyt tiukoihin vaatimuksiin ulkomaaalaisten ja "vähempiarvoisten" rajaamisesta yhteiskunnan ulkopuolelle.

Hyvinvointisovinismin syntyyn on vaikuttanut keskeisesti suoritusperiaatteen radikalisoituminen ja tuhoisa näkemys kilpailusta ainoana yhteiskuntaa eteenpäinvievänä voimana. Ko. näkemyksen mukaan yhteiskunnan "häviäjät" ovat itse syypäitä omaan elämäntilanteeseensa ja "voittajilla" on oikeus aggressiivisesti puolustaa omaisuuttaan "vieraita" vaatimuksia vastaan. Samalla siihen yhdistyy voimakas heikompien halveksunta. Kulttuuriantropologian professori Martti Sarmela onkin todennut nykyisestä yhteiskunnasta: "Yhtä totaalista kilpailukentäähän tämä on kaikki, ja vain voitajilla on merkitystä." Tässä kilpailukentässä nuorista voittajista on tulossa entistä useammin hyvinvointisovinismin ideologian omaksuneita, joille tulosvastuullisuus, suorituskyky ja menestys ovat ainoita mittareita. Heille taloudellinen ylivoimaisuus identifikoituu kulttuuriseen ja henkilökohtaiseen valta-asemaan. Heidän mottona on: "Me olemme parhaat ja se on meidän omaa ansiotamme".

Tutkimusten mukaan oikeistoradikalismin eliitin keskeinen kanssaihmisen arviointikriteeri kulminoituu hyötyajatteluun. Moraali on vaarassa muuttua markoiksi ja penneiksi. Nykyinen ihminen on muuttumassa kuningas Midaksen kaltaiseksi, jonka kosketuksesta muuttuu kauhistuttavalla tavalla kullaksi kaikki se, mitä hän koskettaa. Perhe- ja sosiaaliset suhteet ovat muuttumassa taloudellisiksi ja kaikkien vanhojen moraalisten liima-aineiden muuttuessa kullaksi, kehitys on vakaata ainoastaan niin kauan kuin rahaa riittää. Mutta mitä sitten kun se tulee niukaksi? Ihmisiä arvioidaan yhä useimmin sen mukaan, ovatko he hyödyllisiä vaiko yhteiskunnan painolasti? Tähän suoritus- ja hyötyajatteluun liittyy usein viha kaikkia niitä kohtaan, jotka eivät täytä näitä asetettuja tulosvastuuvaatimuksia.

Kilpailumentaliteetin ja hyvinvointisovinismin voimakasta tunkeutumista yhteiskunnalliseen tajuntaan on edesauttanut äärimmilleen viety kilpailu työpaikoista ja yhteiskunnan hyvinvoinnista. Amerikkalaissaksalainen psykologi Erich Fromm on todennut kilpailijoiden välisestä suhteesta yhteiskunnassa, jossa markkinoinnin lait hallitsevat yhteiskunnallisia ja henkilökohtaisia suhteita, seuraavasti: "On selvää, että kilpailijoiden välinen suhde edellyttää tiettyä välinpitämättömyyttä toisia kohtaan. Muutoinhan kilpailijat lamautuisivat eivätkä pystyisi suoriutumaan taloudellisesta tehtävästään: heidän on taisteltava toinen toisiaan vastaan ja tarpeen vaatiessa heidän ei pidä kaihtaa toisen taloudellista tuhoamista." Tätä kautta moderni kilpailulle perustuva teollinen yhteiskunta tarjoaa oivan yhteiskunnallisen perustan oikeistoradikalismin ideologian tunkeutumiselle ihmisten tajuntaan ja yhteiskunnalliseen käytöntöön.

Tätä näkemystä vahvistaa saksalaisten tutkijoiden Hoffmeisterin ja Sillin tutkimus, jossa analysoitiin 500 nuoren suhdetta autoritääriseen käyttäytymiseen. Sen mukaan suhteellisen monet hyvän itsetunnon omaavat nuoret, jotka tulivat taloudellisesti hyvintoimeentulevista ja vakaista perheistä, olivat autoritäärisiä ja taipuvaisia rasistisiin asenteisiin. Tutkijoiden mukaan he ihailivat vanhempiensa ammatillista ja taloudellista etenemistä. Heidän mielestä oli itsestäänselvää, että he tulisivat myös kuulumaan "voittajiin". Mahdolliset epäonnistumiset opiskelussa tai työelämässä he projisoivat muihin: epäpäteviin opettajiin, työtävieroksuviin, ulkomaalaisiin jne. He olivat valmiit alentamaan muut, jotta he itse kykenisivät pitämään kiinni omasta idealisoidusta suoritustasosta. Omasta mielestään he kuuluvat ilman muuta yhteiskunnan tulevaan eliittiin huolimatta siitä, että heidän suorituksensa ei sitä vielä välttämättä osoittaisikaan. Tämä eron todellisuuden ja oman tulevaisuudenkuvitelman välillä he mielsivät uhkatunteena. Elämä heille oli taistelua kaikki kaikkia vastaan. Ainoastaan voimakkaimmat selviytyvät.

Tutkimukset osoittavat, että taloudellinen ahdinko ei merkitse välttämättä kasvavaa riskitekijää suhteessa oikeistoradikalismiin. Oletus, että rasistinen ja fasistisluonteinen ajattelu olisi erityisesti yhteiskunnan alempien sosiaalisten kerrosten asia, on osoittautunut myytiksi. Se ei merkitse sitä, etteikö niiden piirissä esiintyisi rasistista ja oikeistoradikalistista asennoitumista. Toisaalta sosiaalinen intergroituminen suhteessa työpaikkaan, perheeseen ja ystäväpiiriin ei automaattisesti suojaa oikeistoradikaaliselta ja rasistiselta ajattelulta.

Usein taustalla on biologisperäinen näkemys ihmisten laadullisten ominaisuuksien erilaisuudesta, joka oikeuttaisi jakamaan yhteiskunnan korkeampi- ja alempiarvoisiin suorituskyvykkyyden perustalta. Fasismiin yhdistyy aina suoritusperiaatteen äärimmilleen viety korostaminen. Jo Hitlerin Saksassa määriteltiin suoritusperiaate "kansallissosialismin erääksi ylimmäiseksi käytännön periaateeksi", joka olisi ikuinen. Sillä "suorituseroja on aina ollut ja tulee aina olemaan". Loppuun asti vietynä suoritusperiaate- ja tulosvastuuajattelu merkitsevät yhteiskunnallisen epätasa-arvon ikuistamista ja sen legitimaatiota, sillä luontoa vastaan ei ole olemassa vetoomustuomioistuinta.

[JJ]