• Orjuus
• Transatlanttisen orjakaupan alku

[Sisällysluettelo]
[Asiahakemisto]
[Sanahaku]

Transatlanttisen orjakaupan alku

Välimeren piirissä orjakauppa eli uutta kukoistuskautta 1200-luvulta lähtien. Italialaisten kaupunkivaltioiden orjakauppiaat välittivät orjia aina Konstantinopolin kukistumiseen saakka, vuoteen 1453, Kaakkois-Euroopan ja Mustanmeren rannikkoalueilta ennen kaikkea Egyptin orjamarkkinoille ja loivat siten taloudellista perustaa renessanssin kukoistukselle. Ristiretkien aikana eurooppalaiset pääsivät sokeriruo'on makuun. Palestiinan ja Syyrian muslimeilta opittu sokeriruo'on viljely ja jalostus tuotiin Kyprokselle, Kreetalle ja Sisiliaan. Myöhemmin sitä ryhdyttiin harjoittamaan iberialaisten valloittamilla Atlantin saarilla, Madeiralla, Kanariansaarilla ja Cap Verdellä. Viljelyn ja tuotannon laajeneminen vaati työvoimaa, jonka tarve tyydytettiin 1400-luvun puolivälistä lähtien "neekeri"orjien tuonnilla Saharan eteläpuolisesta Afrikasta. Iberian niemimaalla reconquistan (takaisinvaltauksen) yhteydessä vangiksi jääneet maurit päätyivät usein orjamarkkinoille.

Euroopan ekspansiosta 1400-luvulla alkanut afrikkalaisten orjuuttaminen, joka laajeni 1500-luvulla transatlantiseksi orjuudeksi, oli uusi vaihe orjuuden historiassa. Transatlanttinen orjakauppa käynnistyi hyvin nopeasti sen jälkeen, kun mustaa orjuutta oli harjoiteltu Välimeren ja Atlantin Afrikan-rannikolla vuodesta 1441, jolloin portugalilaiset sen aloittivat. Transatlanttisen orjakaupan alku on tavallista ajoittaa vuoteen 1502, jolloin espanjalaisten siirtomaahallinnon virkailijoiden asiakirjoista tavataan ensimmäiset maininnat mustista. Ajan myötä orjataloudesta kasvoi taloudellinen ja henkinen mahti, joka vaikutti ratkaisevasti kolmen mantereen elämään. Arviot Länsi-Intian saaristoon ja Amerikan mantereelle noin 350 vuoden aikana laivattujen orjien yhteismäärästä vaihtelevat 10 miljoonasta 30 miljoonaan. Amerikkalainen Robert William Fogel, joka kannattaa varovaista arviota, esittää myös lukuja orjien jakautumisesta saapumismaittain ja -alueittain. Kärjessä on Brasilia, johon vietiin peräti 41 prosenttia Atlantin yli rahdatuista orjista. Brittien ja ranskalaisten omistamien siirtokuntien ja espanjalais-amerikkalaisen alueen osuus oli 47 prosenttia. Hollantilaiset, tanskalaiset ja ruotsalaiset siirtokunnat ottivat vastaan 5 prosenttia. USA:n tai sen muodostaneiden siirtokuntien osuus oli vain 7 prosenttia.

Orjatalouden kasvu näkyy luvuista, joita historioitsijat ovat laskeneet monesti vajavaisista tilastoista, raporteista ja erilaisista katsauksista. Ennen vuotta 1600 tuotiin arvioiden mukaan 900 000 afrikkalaista Amerikan orjamarkkinoille. 1600-luvulla transatlanttisen orjakaupan kautta uudelle mantereelle päätyi vähintään 2 750 000 henkeä. Englantilaisten ja ranskalaisten orjakauppiaiden valtakaudella eli 1700-luvulla kuljetettiin noin 7 miljoonaa orjaa Afrikasta. 1800-luvulla orjakaupan uhriksi joutui ainakin neljä miljoonaa afrikkalaista. Orjakauppaan osallistuivat kaikki merkittävät kauppavaltiot. Englantilaiset nousivat 1700-luvun lopulla selvästi kaupan kärkeen. Heidän on arvioitu vieneen Afrikan rannikolta vuosittain noin 38 000 orjaa. Seuraavaksi suurin markkinaosuus, 20 000 orjaa, oli ranskalaisilla. Portugalilaiset veivät vuosittain 10 000, hollantilaiset 4 000 ja tanskalaiset 2 000 orjaa.

Orjatalous kesti vuosisatoja, ja niinpä myös sen oikeuttamiseen käytetyt perustelut ja niiden keskinäinen painopiste muuttuivat. Koulmbuksen löytöretkien jälkeen elpyi aristotelinen "luonnollisen orjuuden"teoria, jokai ei ollut edes Kreikassa vastannut tosiasiallista käytäntöä tai käsitystä orjuudesta ja joka oli miltei painunut unohduksiin 1500-luvulle asti. Tuolloin siihen viitattiin kiistassa, voisivatko espanjalaiset "laillisesti" käynnistää sodan intiaaneja vastaan ja orjuuttaa nämä. Ainoa epäilyjä herättänyt kysymys oli, olivatko myös intiaanit "neekerien" lisäksi "luonnollisia orjia". (De St. Croix, s. 29; Tiedemann, s. 16 ja seur., 224) Toinen ja myös antiikkiin juontuva tapa tarkastella orjuutta oli soveltaa roomalaista lakia, jolle eurooppalainen oikeuskäsitys ja lainsäädäntö muutenkin suureksi osaksi perustui. Siinä ei niinkään pohdittu orjuuden oikeutusta kuin sen tosiasiallista alkuperää, sotavankien säästämistä tappamiselta orjuuttamalla heidät.

Keskiajan ja uuden ajan vaihteessa perustelut orjuudelle haettiin yleensä kristillisestä maailmankuvasta ja Raamatusta, joka tarjosi ehtymättömän aineiston väitellä orjuuden puolesta ja sitä vastaan. Raamatusta löytyi selitys sekä ihmisten erilaisuudelle että tiettyjen ryhmien pitämiselle muita alempiarvoisena. Luomiskertomuksen 9., 10. ja 11. luvuista kristikansa sai selon ihmiskunnan jakaantumisesta eri kansoihin, "rotuihin" ja kieliryhmiin. Seem, Jaafet ja Haam olivat raamatullisen "rotu"systematiikan kolmiyhteys, sen ydin. Genesiksen 11. luvussa Jumala hajottaa Baabelin tornin ja sekoittaa ihmiskunnan kielet. Tärkeä orjuuden oikeuttaja oli 9. luku, jossa Nooa kiroaa Kanaanin, Haamin pojan kun Haam oli nähnyt isä-Nooan hävyn. Musta ihonväri selitettiin Jumalan langettamaksi rangaistukseksi tästä tapojen rikkomisesta. Nooan kirous "Kirottu olkoon Kanaan, olkoon hän veljensä orjain orja" kertoi, miksi juuri mustat olivat sopivia orjuutettaviksi. Toinen, mutta Raamatun muiden osien kanssa ristiriitainen selitys oli se, että Jumala leimasi mustalla ihonvärille veljesmurhaaja Kainin jälkeläiset.

Silloin kun orjuus haluttiin perustella vetoamatta suoraan tähän tai tuohon Raamatun kohtaan, se voitiin tehdä selittämällä, että orjuus oli enemmänkin ruumiillinen kuin sielullinen tila. Hengellisessä maailmassa kaikki ihmiset olivat veljiä yhteydessä Jumalaan, maallisessa elämässä orjuus oli välttämätön osa synnin maailmaa. Katolinen kirkko edisti aktiivisesti orjuutta jo ennen kuin jesuiitat ryhtyivät kannattamaan afrikkalaisten viemistä orjiksi Uuteen maailmaan. Paavi Innocent VIII otti Espanjan Ferdinandilta v. 1488 vastaan lahjana sata mauriorjaa ja jakoi heidät kardinaaleille ja aatelisille.
[JJ/PI]