• Rasismi nykyajan ongelmana
• Tieteellisen rasismin uusi tuleminen

[Sisällysluettelo]
[Asiahakemisto]
[Sanahaku]

Tieteellisen rasismin uusi tuleminen

Tieteellinen rasismi koki ensimmäiset takaiskut tiedeyhteisössä 1920- ja 1930-luvulla. Epäilijöiden joukko kasvoi ja julkisuuteen alkoi tihkua myös antropologien ja muiden rotututkijoiden kriittisiä huomautuksia. Siitä, mikä muutoksen aiheutti ja koska sen voi katsoa alkaneen, on esitetty kaksi ristiriitaista tulkintaa. II maailmansodan jälkeen on vakiintunut käsitys, että tieteellinen rasismi menetti asemansa poliittisten syiden vuoksi. Tutkijat kavahtivat tämän käsityksen mukaan erityisesti natsismin nousua ja reagoivat siihen sanoutumalla irti rotuteorioista. Muutos olisi tapahtunut verrattain myöhään, mahdollisesti vasta 1930-luvun lopussa ja toisen maailmansodan aikana.

Toisen selityksen mukaan tieteellinen rasismi alkoi ajautua kriisiin jo ennen natsismin valtaannousua ja sen aiheuttamaa poliittista reaktiota ja osittain siitä riippumatta. Elazar Barkan väittää kirjassaan The Retreat of Scientific Racism (1992), että tieteellinen rasismi hylättiin Englannissa ja USA:ssa alunperin ennen natsismin nousua. Hylkäystuomio saattoi tieteellisen rasismin huonoon huutoon tärkeänä älymystörasismin lähteenä. Barkan esittää, että tieteellisen rasismin heikentyminen johtui tieteestä ja tieteentekijöistä itsestään eikä siten olisi ollut reaktio natsi-ideologiaan ja juutalaisten ja muiden "aliihmisten" syrjimiseen ja alistamiseen.

Barkanin väitteeseen on syytä suhtautua varauksellisesti; siihen pakottaa hänen omakin aineistonsa, eikä ainoastaan siksi, että se koskee vain Englantia ja Yhdysvaltoja. Antirasismi eteni tiedeyhteisössä hitaasti, olipa se sitten sisällöltään tieteen sisäinen hylkäystuomio "rodun" käsitteelle tai poliittinen kannanotto rotuteorioiden yhteiskunnallista ja poliittista käyttöä vastaan. Rasismi sai miltei kaikessa rauhassa kasvattaa tuhoisimman, natsi-ideologiaan kuuluvan versonsa ennen kuin muu maailma havahtui. Tiedemiehet eivät tehneet poikkeusta. Silloinkin kun he havahtuivat, he vetäytyivät syrjään, koska rasismin vastustaminen olisi edellyttänyt poliittista kannanottoa.

Epäilyn rasististen teorioiden tieteellisyydestä sysäsivät liikkeelle rotuluokittelujen kriisi, kiista ympäristön ja perinnöllisyyden vaikutuksien ensisijaisuudesta ja sellaisten tieteenalojen kasvu, joissa keskityttiin kulttuuriin ja etnisyyteen. "Rodun" käsite alkoi siirtyä fyysisestä antropologiasta genetiikkaan, sosiaali- ja kulttuuriantropologiaan, sosiologiaan ja psykologiaan. Vaikka se saattoi viedä niihin rasistisia aineksia, se samalla pirstoutui ja menetti osan uskottavuudestaan. Se oli perustunut käsitykseen , että "rotu" on luonnontieteellinen käsite, jota tosin saatetaan ja pitää käyttää esimerkiksi kulttuuri- ja henkisten erojen selittämiseen.
 

Vanhan rotuteorian saarekkeita

Perinteiset rotuopilliset käsitykset säilyivät hämmästyttävän sitkeästi jopa aivan sodan jälkeisinä vuosina. Esimerkiksi kreikkalainen antropologian professori John Koumaris kirjoitti vuonna 1948, siis vain kolme vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, käsitellessään "kreikkalaista rotua", että

"Rodut ovat olemassa ja ne jatkavat olemassaoloaan; ja jokainen puolustaa itseään. Koska jokainen uusi 'veren'sekoitus on hieman erilainen ja koska sekarotuiset lapset eivät kuulu mihinkään rotuun, on kreikkalaisen rodun, kuten kaikkien muidenkin, suojeltava omaa 'liikkuvaa pysyvyyttään' varomalla sekoittumista vieraiden elementtien kans-sa...Kreikkalainen rotu muotoutui Akropoliin kukkulalla, eikä keidenkään toisten ole mahdollista pidellä avaimia pyhälle kukkulalle, johon kreikkalainen sielu on erottomattomasti kiinnittynyt."

(Sit. Ashley Montagu, Man`s Most Dangerous Myth, s. 13)

Myöskään kiista monogetenismin ja polygenetismin välillä ei ole kokonaan laantunut, ja se on edelleen askarrellut "rotujen" kehittymisen parissa. Yhdysvaltalainen antropologi, professori Carleton S. Coon julkaisi vuonna 1962 kirjan The Origin of Races, jossa hän pyrki jäljittämään viiden, australoidiseksi, kaukasoidiseksi, mongolidiseksi, kapoidiseksi ja kongoidiseksi kutsumansa rodun alkuperää. Hänen mukaansa ne ovat kaikki kehittyneet erillään toisistaan Homo erectuksen "maantieteellisistä roduista" tai alalajeista, kun ne ovat kukin "ohittaneet kriittisen kynnyksen eläimellisemmältä tasolta viisaammalle (sapient) tasolle".

Coonin näkemykseen sisältyi myös kehitysopillinen arvoasetelma rotujen välillä. Hän nimittäin totesi, että "jokainen rotu on kulkenut ajan labyrintin läpi omia polkujaan. Jokainen on muoutunut eri tavalla kohtamaan erilaisten ympäristöjen haasteet ja jokainen on saavuttanut oman tasonsa evoluution asteikolla (kursivointi PI). Coonin näkemys merkitsee väitettä, että jotkin rodut ovat kehityksessään korkeammalla kuin toiset.

Lisäksi Coon väitti, että neekerit ja australoidit (mm. Australian alkuasukkaat, papualaiset ja melanesialaiset) ovat kehittyneet viimeisimpinä sapientvaiheeseen, mikä selittää heidän sivilisaatioidensa "alhaisemman" kehitysasteen. Australian alkuasukkaiden Coon väitti olevan lähimpänä erectus-sapiens -kynnystä. Lähes yhtä tyrmäävä oli hänen näkemyksensä "kongoideista", jotka olivat "sikäli kuin tiedämme aloittaneet puoli miljoonaa vuotta sitten samalta kehitystasolta kuin euraasialaiset ja sitten pystelleet paikallaan, minkä jälkeen neekerit ja pygmit ilmaantuivat kuin tyhjästä".

Syystä kuuluisa amerikkalainen antropologi ja tieteellisen rasismin arvostelija Ashley Montagu on todennut Coonin edustavan suoraan alenavassa linjassa 1800-luvun puolivälissä kuuluisuutta saaneiden rasististen rotuantropologien Josiah Clark Nottin ja George R. Gliddonin katsomuksia. Cooninkin jälkeen ajatus "rotujen" tai alalajien polygeneettisestä kehityksestä on elänyt sitkeästi muutamien antropologien teorioissa, joskaan niissä ei ole yleensä esitetty rasistisia arvioita rotujen kehitystasosta.
 

Rasismin jatkuvuus

Tieteellinen rasismi on 1900-luvulla muuttanut muotoaan, mutta sisällöllisesti ja menetelmällisesti se on säilyttänyt jatkuvuutensa. Sen painopiste siirtyi vuosisadan alussa uudelle tieteenalueelle, kun fyysinen antropologia kallon- ja muine mittauksineen joutui huonoon huutoon ja menetti tieteellisen uskottavuutensa. Vaikka ruumiillisten ominaisuuksien mittaamista ei ole tyystin unohdettu, on tieteellisen rasismin hedelmällisin kasvualusta ollut 1900-luvulla psykometriikka, henkisten kykyjen mittaaminen älykkyystesteillä, tai pikemminkin eräs psykologian ja psykometriikan koulukunta, jota on kutsuttu huonon geenin (bad gene), mustan geenin (black gene) ja 1980-luvulta lähtien uuden eugeniikan koulukunnaksi tai "uusiksi tulkitsijoiksi" (New Interpreters). Koulukunnalla on vankin asema Yhdysvalloissa ja Englannissa. Sen edustajat ovat väittäneet älykkyystestien paljastavan sosiaaliryhmien ja "rotujen"/etnisten ryhmien välisiä selviä, pysyviä ja perinnöllisiä eroja älykkyydessä. Perinnöllisyys siirtää heidän mukaansa huonot geenit sukupolvelta toiselle, joten osa ihmisistä on luonnon rakentamassa alhaisen älykkyyden ja siitä johtuvan huonon sosiaalisen aseman rautahäkissä. Koulukunnan olemassaolo osoittaa, että rodullistavat ja rasistiset ajatusmallit eivät ole jääneet pelkiksi saarekkeiksi.

Psykometriikka solmi miltei kehdossaan kiinteän yhteyden eugeniikkaan eli rotuhygieniaan. Se on sekä katsomus että yhteiskunnallinen liike, joka väittää, että tietyn väestön jälkeläisten laatua voidaan ja pitää valvoa karsimalla esimerkiksi avioliittokielloilla ja -rajoituksilla ja steriloimalla huonoa perimää ja rohkaisemalla "hyvägeenisiä" hankkimaan enemmän lapsia. "Huonoa" perintöaineista karsimaan pyrkivä ns. negatiivinen rotuhygienia juurtui jo viime vuosisadan lopulla erityisesti Yhdysvaltoihin, jossa eugenistinen ajattelu ja liike oli muutenkin voimakkaampi kuin missään muualla natsi-Saksaa lukuun ottamatta. Siellä ryhdyttiin säätämään avioliittorajoituksia ja kokeilemaan kastroimista ja myöhemmin sterilointia. Edes natsi-Saksan tapahtumien paljastuminen ei lopettanut käytäntöä, vaan ei-vapaaehtoinen sterilointi jatkui aina vuoteen 1972 ainakin Lynchburgin laitoksessa, jossa leikattiin yhteensä 8 300 asukkia, enimmäkseen nuoria valkoisia irtolaisia, köyhiä, pikkurikollisia ja "heikkomielisiä", joista osa oli ilmeisesti kehitysvammaisia. "Heikkomielisten", mielisairaiden ja kaatumatautisten sterilointi otettiin käyttöön 1930-luvun puolivälissä myös Skandinaviassa ja Suomessa. Suomessa steriloitiin vuoteen 1970 mennessä noin 57 000 ihmistä, joista 11 000 pakkomääräyksillä. Ruotsissa steriloinnit jatkuivat vuoteen 1976 asti, ja niiden määrä oli suurin piirtein sama kuin Suomessa.

Psykometriikka ja eugeniikka saivat jo varhaisessa vaiheessa rinnalleen kolmannen 1800-luvun perillisen, sosiaalidarvinismin, jonka mukaan

1) biologiset lait hallitsevat myös ihmisiä,

2) väestöpaine aiheuttaa olemassaolon taistelua organismien, myös ihmisten, välillä niin, että taistelua käyvät joko yksilöt, heimot, kansat tai "rodut, ja 3) biologiset lait eivät koske vain ihmisten fyysisiä ominaisuuksia, vaan myös heidän sosiaalista elämäänsä ja henkisiä ominaisuuksiaan mukaan lukien uskonto, järki ja moraali. Olemassaolon taistelu valikoi kelvollisimmat lisääntymään ja jatkamaan lajiaan.

Psykometriikka, eugeniikka ja sosiaalidarvinismi ovat muodostaneet 1900-luvulla erityisesti Yhdysvalloissa tieteellisten, pseudotieteellisten ja poliittis-ideologisten väittämien kokoelman. Niiden kannattajien suurin huoli on ollut valkoisen rodun/kansakunnan sisäinen rappeutuminen. Yhä uudestaan ne ovat varottaneet kolmesta vaarasta lähinnä amerikkalaisia valkoisia, mutta yleisemminkin "hallitsevaa rotua". Niistä suurimmaksi on väitetty sosiaalipolitiikkaa, joka sallii "huonon" väestöaineksen lisääntyä "hyvän" kustannuksella. Toinen on värillisten "rotujen"/etnisten vähemmistöjen kasvun kansakuntaa rappeuttava vaikutus ja kolmas on siirtolaisuus, jonka on väitetty vaikuttavan samalla tavalla. Väitteitä ja uhkakuvia on käytetty sosiaalipolitiikan ja hyvinvointivaltion vastaisessa konservatiivisessa kritiikissä. Rotuhygieniikkaan ei konservatiiveilla ole kuitenkaan ollut monopoli, vaan saksalaisen tutkijan Stefan Kühlin sanoin "eivät sen enempää sosialistit kuin liberaalit, konservatiivit kuin ääritaantumuksellisetkaan olleet immuuneeja" eugeniikalle. (Kühl, Die Internationale der Rassisten, s. 12)

Tieteellinen rasismi nousi näyttävästi julkisuuteen 1990-luvun puolivälissä, kun Pohjois-Amerikassa julkaistiin vuoden väliajoin kaksi kohua herättänyttä teosta. Niistä ensimmäinen oli psykologi Richard J. Herrnsteinin ja yhteiskuntatieteilijä Charles Murrayn The Bell Curve. Vuotta myöhemmin ilmestyi kanadalaisen Western Ontarion yliopiston psykologin J. Philippe Rushtonin Race, Evolution and Behavior. Ajatuksiaan Rushton kehitteli jo 1980-luvulla useissa artikkeleissa, alustuksissa ja julkaisuissa.

Rushton toistaa kirjassaan useita 1800-luvun rotututkimuksen ja tieteellisen rasismin uskonkappaleita, jotka on todettu epäkelvoiksi jo lähes sata vuotta sitten. Tällaista vanhan rasismin lämmittelyä ovat mm. väitteet rasisimin luonnollisuudesta ja ikiaikaisuudesta, väitteet rotujen kallojen ja aivojen tilavuuden eroista ja niistä johtuvista eroista älykkyydessä sekä näkemys, että valkoisten ylivoimaisuus ilmenee tietyissä kulttuurisissa saavutuksissa.

Huonon geenin koulukunnan jatkuvuus näkyy vielä selvemmin The Bell Curvessa, joka alaotsikkonsa mukaisesti käsittelee "älykkyyttä ja luokkarakennetta amerikkalaisessa elämässä". Vuonna 1994 julkaistu massiivinen, lähes 850-sivuinen teos nousi Yhdysvalloissa best seller -listojen kärkisijoille ja herätti raivokkaan keskustelun. Kirjassa on kaksi perusteemaa, joiden kautta kirjoittajat pyrkivät perustelemaan poliittista ydinajatustaan, että hyvinvointivaltio sosiaali- ja koulutusohjelmineen on pahasta. Kirjan perusteemoista ensimmäinen käsittelee amerikkalaisen yhteiskunnan luokkarakenteen muuttumista. Kirjoittajien mukaan yhteiskunta on 1900-luvun kuluessa yhä selvemmin jakaantunut kolmeen luokkaan, eliittiin, keskikerrokseen ja alaluokkaan (underclass). Luokkajakoa ja muita sosiaalisia ilmiöitä kuten äärimmäistä varakkuutta, köyhyyttä, aviottomia lapsia ja rikollisuutta eivät selitä sosiaaliset, taloudelliset ja poliittiset tekijät - siis ympäristö - vaan älykkyyserot, jotka ovat perinnöllisiä. Toisena teemana on väite rotujen ja etnisten ryhmien perinnöllisistä älykkyyseroista.

Kirjoittajat eivät tyydy tähän, vaan pelottelevat amerikkalaista lukijaa kansakunnan geeniperimän jatkuvalla huononemisella. Huonompi geeniaines syrjäyttää vähitellen paremman, kansakunnan henkisten kykyjen jakautuma huononee ja sosiaaliset ongelmat kasvavat. Siitä he syyttävät kahta tekijää:

1) heikkolahjaiset syntyperäiset amerikkalaisnaiset synnyttävät useampia lapsia kuin etevämmät kanssasisarensa ja, 2) siirtolaisuus tuo maahan huonompaa geeniainesta, koska "nykyiset siirtolaisaallot ovat keskimäärin vähemmän menestyksekkäitä ja todennäköisesti vähemmän kyvykkäitä kuin aikaisemmat aallot".

Paine perintöaineksen huonontumiseen on kirjoittajien mielestä erityisen suuri mustien ja latinojen keskuudessa.

Herrnsteinin ja Murrayn kaikkein suurin huolenaihe ovat "heikkolahjaiset" naiset, jotka synnyttävät muita nuorempina ja muita useammin. Tällaiset äidit ja heidän lapsensa ovat mustin pilvi Herrnsteinin ja Murrayn esittelemän amerikkalaisen vision taivaalla. Jos tätä ja muita ongelmia ei saada ratkaistuksi, kehittyy Yhdysvalloista lähitulevaisuudessa yhteiskunta, jossa sekä sosiaalisesti että alueellisesti tapahtuu yhä selvempi jako eliittiin, keskikerrokseen ja alaluokkaan. Rajat eivät ole vain sosiaalisia vaan entistä useammin myös konkreettisia turvamuureja tarkoin vartioitujen hyvinvointilähiöiden ja keskikaupunkien gettojen välillä. Alaluokka, sekä valkoinen että värillinen, kasvaa, vihamielisyys sosiaalisten kerrosten välillä ja sen myötä yhteiskunnallinen kontrolli lisääntyvät ja avoin rasismi voimistuu. Seurauksena on suojelu- ja holhousvaltio (custodial state), jonka olemuksen kirjoittajat kuvaavat seuraavasti:

"Lyhyesti sanottuna tarkoitamme suojelu- ja holhousvaltiolla korkeaan teknologiaan perustuvaa ja anteliaampaa intiaanireservaatin versiota, joka on tarkoitettu kansakunnan väestön merkittävälle vähemmistölle, kun loput Amerikasta yrittää huolehtia omista asioistaan."

Herrnsteinin ja Murrayn uhkakuva ei välttämättä ole perusteeton. 1980-luvulta lähtien Yhdysvalloissa, eikä ainoastaan siellä, ovat olleet näkyvissä yhteiskunnan yhä jyrkempi kerrostuminen ja monet muut ongelmat, joita kirjoittajat kuvaavat. Kun heidän ydinväitteensä kuitenkin on, että syynä ovat perinnölliset, siis luonnosta johtuvat älykkyyserot, ei sosiaalisista, koulutuspoliittisista ja taloudellisista uudistusohjelmista ole apua. Päinvastoin kirjoittajat suhtautuvat niihin ja koko hyvinvointivaltioon äärimmäisen torjuvasti. He toteavat esittäneensä kirjassa implisiittisesti johtopäätöksen, että mikä tahansa politiikan alue, koskipa se sitten koulutusta, työttömyyttä, hyvinvointia, rikosoikeutta tai lastensuojelua, voi olla menestyksekästä vain, "jos sen suunnittelijat kysyvät, kuinka politiikkaa sopii yhteen henkisten kykyjen laajan vaihtelun kanssa". Selvemmin tuskin voi muotoilla tieteisuskoa, joka on ollut sekä rotuhygienian että rasismin ainainen seuralainen.

Yhtä selvä on johtopäätös, että "heikkolahjaisten" eli köyhien, vähän koulutettujen naisten lapsilukua pitää rajoittaa ja "älykkäämpien" naisten lapsilukua lisätä. Juuri tässä yhteydessä kirjoittajat tuovat esille perimmiltään sosiaalidarvinistisen hyvinvointivaltion kritiikin. Herrnstein ja Murray kirjoittavat:

"USA harjoittaa jo politiikkaa, joka epähuomiossa ohjaa, ketkä saavat lapsia ja se rohkaisee vääriä naisia synnyttämään...Teknisesti oikea kuvaus Amerikan syntyvyyspolitiikasta on, että se tukee köyhiä naisia, joiden osuus älykkyyden jakautumisen matalassa päässä on suhteettoman suuri."

Eugeneettisen tavoitteen Herrnstein ja Murray siis esittävät selvästi, mutta keinot he jättävät syntyvyyden säännöstelyn helpottamista lukuun ottamatta ymmärrettävästi auki sen kohun jälkeen, jonka pakkosterilointien paljastuminen aiheutti Yhdysvalloissakin. Vain yhdessä asiassa he esittävät kantansa selvästi ja jyrkästi:

"Me vaadimme yleisesti, että tämä politiikka, jota edustaa laaja taloudellinen ja palveluin annettava tuki vähätuloisille äideille, on lopetettava."

Herrnsteinin ja Murrayn tieteellisessä kritiikissä on kiinnitetty huomiota virheisiin, tulkinnanvaraisuuksiin ja kiistanalaisiin väitteisiin, jotka kirjoittajapari esittää totuuksina. Arvostelijat, mm. Cornellin yliopiston psykologian professori Stephen J. Ceci ja tunnettu paleontologi Stephen Jay Gould ovat huomauttaneet lisäksi, että The Bell Curve perustuu kiistanalaisten oletusten ohella argumentaatioon, väitteiden perusteluun, josta on löydettävissä runsaasti laiminlyöntejä, sekaannuksia ja virhetulkintoja. Kiistanalaisista väitteistä keskeinen on oletus, että on olemassa yksi älykkkyyden yleinen muoto, jota kutsutaan sitä koskevan teorian kehittäjän Charles Spearmanin antamalla nimellä g:ksi (general intelligence = yleinen älykkyys tai yleinen älykkyystekijä). Toinen vähintään yhtä kiistanalainen oletus on, että tämä yleinen tekijä paljastuu standardisoiduissa älykkyystesteissä ja voidaan kuvata testien tulosten perusteella yhtenä yksittäisenä lukuna, älykkyysosamääränä. Kolmas on väite, että yleinen älykkyys ja sen operationaalinen vastine älykkyysosamäärä ovat ensijaisesti periytyviä ominaisuuksia. Neljäs kiistanalainen väite on, että ihmisen älykkyys on muuttumaton ominaisuus.

Tieteenteoreettisesti Herrnsteinia ja Murrayta on arvosteltu vanhentuneesta uskosta kausaalisiin selityksiin yhteiskunta- ja ihmistieteissä. Stephen Jay Gould on huomauttanut The Mismeasure of Man -kirjan uusimmassa painoksessa, että tiettyjen ilmiöiden korreloimisesta keskenään ei voi vetää johtopäätöksiä niiden keskinäisestä syysuhteesta. Siitä että tietyllä alueella on paljon haikaroita ja suuri syntyvyys ei voi vetää johtopäätöstä, että haikaroiden runsaus on syntyvyyden syy. Siitä että älykkyyosamäärät ja tietyt yhteiskunnalliset ilmiöt korreloivat keskenään, ei voi tehdä johtopäätöksiä niiden syysuhteesta.

Stephen Jay Gould on kritisoinut The Bell Curven kirjoittajia korrelaatiokertoimien todellisen voimakkuuden piilottamisesta kirjan liitteisiin. Hän on todennut, että korrelaatiolla on sekä suunta että voimakkuus. Herrnsteinin ja Murrayn käyttämät tilastot toki todistavat, että älykkyysosamäärän ja tiettyjen sosiaalisten ilmiöiden välillä on olemassa positiivinen korrelaatio, mutta sen voimakkuus on vähäinen, minkä kirjoittajat itsekin myöntävät kuin ohimennen kirjoittaessaan, että "(t)osiasiallisesti kaikissa käsittelemissämme seikoissa [sosiaalisessa käyttäytymisessä], tiedollinen kyky selittää vain vähäisestä kohtalaiseen määrän vaihtelusta. Miltei aina se selittää vähemmän kuin 20 prosenttia vaihtelusta, käyttääksemme tilastotieteilijän käsitettä, tavallisesti se selittää vain vähemmän kuin 20 prosenttia ja usein vähemmän kuin 5 prosenttia vaihtelusta". Gould on huomauttanut, että nämä luvut pitää vielä puolittaa, jotta saataisiin esille Herrnsteinin ja Murrayn olettaman perinnöllisen älykkyyden ja sosiaalisen käyttymisen välisen korrelaation voimakkuus, koska he arvioivat, että perinnöllisyys selittää noin 60 prosenttia älykkyysosamäärän vaihtelusta.

Psykologian ja psykometriikan piirissä Herrnsteinia ja Murrayta on arvostellut professori Stephen J. Ceci, joka on käyttänyt omissa tutkimuksissaan samaa tilastoaineistoa kuin he, mutta päätynyt miltei täysin vastakkaiseen tulkintaan. Tässä on mahdollisuus käsitellä vain yhtä osaa Cecin kritiikistä. Se koskee ryhmien sisäisten ja ryhmien välisten tutkimustulosten sekoittamista keskenään. Ceci ei kiistä, että standardisoiduissa testeissä mitatut sosiaalisten ryhmien ja "rotujen"/etnisten ryhmien älykkyyosamäärät eroavat toisistaan ja että kaksostutkimusten perusteella ns. keskiarvoinen älykkyyden perinnöllisyyskerroin on 0.6. Viimeksi mainittu tarkoittaa, että yksilöiden älykkyysosamäärän vaihtelusta tietyn ryhmän sisällä 60 prosenttia voidaan selittää perinöllisyydellä ja 40 prosenttia ympäristöllä . Hän puuttuu - ja samoin tekee Gould, mutta suppeammin -

Herrnsteinin ja Murrayn ja yleensä "uusien tulkitsijoiden" tapaan ulottaa tiettyä ryhmää koskevat tutkimustulokset toisiin ryhmiin tai ryhmien välisten keskiarvoisten erojen tulkitsemiseen.

Yksi Herrnsteinin ja Murrayn kirjan silmiinpistävistä piirteistä on se, että siinä pyritään todistamaan paitsi sosiaalisen epätasa-arvon luonnollisuus myös "rotujen" eriarvoisuus. Sinänsä siinä ei psykometriikan pitkää linjaan tarkastellen ole mitään uutta. Älykkyystesteillä on pyritty miltei niiden keksimisestä saakka oikeuttamaan enemmän tai vähemmän avoin rasismi ja rotusyrjintä. Myöhemminkin "rotu" on esiintynyt älykkyystestien tuloksien tulkinnassa yhtenä selittävänä tekijänä, mutta toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeniä se on ollut piiloisempi lukuun ottamatta Arthur Jensenin ja Hans J. Eysenckin tutkimuksia 1960-luvun lopussa ja 1970 luvun alussa.

Enemmän tai vähemmän avoin rasismi pyrkii siten valtamaan takaisin tiedeyhteisössä menettämänsä asemat ja on siinä viime vuosina jossakin määrin onnistunutkin erityisesti Yhdysvalloissa. Muutoksen taustalla on useita tekijöitä. Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä ja varsinkin 1960- ja 1970-luvulla sekä Yhdysvalloissa että Länsi-Euroopassa vallitsi tasa-arvoisuutta tähdentävä henkinen ilmapiiri, joka näkyi myös hyvinvointivaltion tavoitteena. 1950- ja 1960-luku eivät olleet kovin otollisia avoimelle rasismille, koska yleisen tasa-arvoihanteen ohella ja osittain siitä ammentaen USA:n kansalaisoikeusliike kehittyi juuri tuolloin voimakkaaksi poliiittiseksi ja yhteiskunnalliseksi liikkeeksi. Se kykeni murtamaan rotuerottelupolitiikan viimeiset insitutionaaliset linnakkeet, mm. erilliset koulut, jopa syvässä etelässä.

Uuden eugenistisen liikkeen vahvistuminen on tapahtunut hyvin lyhyessä ajassa. Stephen J. Ceci muistuttaa On Intelligence -kirjansa viimeisimmän painoksen (1996) epilogissa, jälkiluvussa, että vielä kuusi vuotta aikaisemmin häntä syytettiin variksenpelättimen pystyttämisestä, kun hän varoitti "salakuljetusoperaatiosta", jolla yhteiskuntatieteilijät olivat koonneet valtavan määrän uutta informaatiota ja tilastoja perinöllisyyteen nojautuvan meritokratian, asiantuntijoiden ja korkeasti koulutettujen valtaan perustuvan yhteiskunnan, perustelemiseksi. Cecin mukaan tiedeyhteisön jäsenet kyllä tunsivat erilliset tutkimustulokset, mutta he eivät oivaltaneet, kuinka johdonmukaisesti "uudet tulkitsijat" rakensivat niistä geneettis-meritokratista syllogismia, johtopäätöstä. Cecin mielestä The Bell Curve on vain osa, joskin näyttävin osa, tätä operaatiota.

[PI]