• Modernin rasismin kukoistuskausi
• Sosiaaliset erot ja rotu

[Sisällysluettelo]
[Asiahakemisto]
[Sanahaku]

Sosiaaliset erot ja rotu

Valistusaika erosi jyrkästi sekä sitä edeltäneestä että sen jälkeisestä ajasta. Keskiajalla yksilöiden ja ihmisryhmien erot olivat olleet kiinteä ja luonnollinen osa jumalan säätämää maailmanjärjestystä ja elämänkulkua. Ihminen ei voinut eikä saanut kajota siihen. Valistusfilosofeille epätasa-arvo oli sosiaalinen ilmiö ja ongelma, joskin monet heistä pitivät esimerkiksi orjien ja isäntien eroa luonnollisena ja rodullisista tekijöistä johtuvana. 1800-luvulla ajatus sosiaalisten erojen luonnollisuudesta palasi, tosin uudessa muodossa. Se syntyi vastauksena eliitin ja kasvavan keskiluokan pelkoon sosiaalisista järistyksistä ja halusta hallita muutoksia, joita teollistuminen ja yhteiskunnan kehitys synnyttivät. Käsitystä ihmisten epätasa-arvoa suosivat luonnontieteiden eteneminen, kehitysoppi ja evolutionismi, joiden tulkittiin todistavan kehityksen ja edistyksen vääjäämättömyyttä. Rotuopit ja rasismi olivat yksi, ja eittämättä tärkein osa, sosiaalisten suhteiden biologisointia, luonnollistamista. Yhteiskunnallinen järjestelmä, työnjakosuhteet, koulutus, peritty asema ja varallisuus eivät osoittaneet yksilölle paikkaa yhteiskunnassa, vaan sen teki veren perintö. Tällainen ajatus oli mahtava väline vastustettaessa yhteiskunnallista radikalismia ja muutosvaatimuksia.

Peter Jackson ja Jan Penrose (Construction of race, place and nation, 1991) ovat todenneet, että rotuennakkoluulot alkoivat Britanniassa kasvaa 1800-luvun kuluessa, kun mielikuvat "jalosta villistä" antoivat tilaa kuvalle "koomisesta ilveilijästä" ja kun käsitykset yhteiskuntaluokista ja roduista limittyivät toisiinsa. Englannissa levisi vertauskuva "pimeimmästä Englannista", joka heijasti pelkoa yhteiskunnallisesta levottomuudesta Britaniassa ja ulkomailla. 1800-luvun toisella puoliskolla monet keski- ja yläluokkaan kuuluvat englantilaiset tunsivat, että "urbaanit massat" uhkasivat "sivilisaatiota". Lontoon laitapuolen ja muiden kaupunkien köyhiä ei voinut olla huomaamatta: heidän läsnäolonsa kaduilla muistutti jatkuvasti sosiaalisen järjestyksen kriisitilasta. Kasvavan sosiaalisen etäisyyden ja lisääntyvän alueellisen jakautumisen oloissa rikkaat olivat vapaita elättelemään liitoiteltuja käsityksiä köyhien tapainturmeluksesta, köyhien, joiden ihmisyyttä halvennettiin sellaisilla kuvauksilla kuin "vaaralliset luokat", "pinnan alle painunut (köyhä) kymmenesosa" ja "suuri likainen" (great unwashed). Työläiskaupunginosat rinnastettiin suunnattomiin terra incognitae -(tuntematon alue, valkoinen läiskä) alueisiin, joilla aika ajoin vierailivat urheat tutkimusmatkailijat ja innokkaat lähetyssarnaajat kaupungin varakkaammilta alueilta.

Erityisesti vallankumousvuoden 1848 jälkeen porvarillisten liberaalien huoli sosiaalisten suhteiden vakaudesta ja mullistusten pelko kasvoivat. Työväenluokan laajetessa ja ryhtyessä järjestäytymään, "kommunismin aaveen" kummitellessa ympäri Eurooppaa, kasvoi massojen pelko. Se vain paheni, kun Eurooppaan levisi tieto Pariisin kommuunista, jossa sanskulotit olivat ottaneet vallan, vaikkakin vain lyhyeksi ajaksi. 1800-luvun puolenvälin jälkeen myös Britannian siirtomaissa, sekä Jamaikalla että Intiassa, sattui kapinoita, jotka yhdistyivät eurooppalaisen porvariston ja sivistyneistön mielissä työvänluokan uhkaan kotimaissa.

Keskiluokka ja sivistyneistö vastasivat muutoksen uhkaan rotuajattelulla, jonka tarkoituksena oli luonnollistaa ja siten ikuistaa sosiaaliset erot. Tarkoitukseen saatettiin käyttää jopa kotimaisten työväenluokkaisten köyhien ja orjien vertaamista ja samastamista toisiinsa. Näin kirjoitti englantilainen Saturday Rewiew tammikuussa 1864:

" Bethal Greenin köyhät [...] ovat kasti sinänsä, rotu josta emme tiedä mitään, jonka elämäntapa eroaa miltei kokonaan omastamme, ihmisiä, joihin meillä ei ole lainkaan yhtymäkohtia. Ja vaikka maaseudulla ei olekaan aivaan samaa luokkiin tai kasteihin jakautumista, suuret maatalousköyhälistön massat erottaa koulutetuista..... muuri, jonka tottumus on rakentanut pitkien vuosisatojen kuluessa ja jonka vain hyvin poikkeukselliset olosuhteet sortavat maahan, ja silloinkin vain tilapäisesti... Englantilaisen köyhän miehen tai lapsen odotetaan aina muistavan tilansa, jonka Jumala on hänelle suonut juuri samalla tavalla kuin neekerin odotetaan muistavan ihonsa, jonka Jumala on hänelle suonut. Molemmissa tapauksissa suhde on pysyvästi ylemmän suhde pysyvästi alempaan, johtajan johdettavaan eikä mikään määrä lempeyttä ja hyvyyttä muuta tätä tilannetta".
(sit Keenan Malik. s. 93-94.)

Kun kuvernööri Edward John Tyre tukahdutti Jamaikan levottumuudet julmasti, häntä puolustettiin emämaassa vertaamalla neekereitä englantilaisiin työläisiin. Daily Telegraph samasti suoraan neekerit ja Southamptonin satamatyöläiset toisiinsa. Aiheen kirjoitukseen lehti oli saanut siitä, että Jamaikan itsenäisyyskomitea suunnitteli mielenosoitusta Tyrelle tarkoitetun illallistilaisuuden ajaksi. Lehti kirjoitti, että Southamptonissakin on koko joukko neekereitä, joilla on heimonsa taipumus mihin tahansa levottomuuksiin ja joita todennäköisesti innostaa vakaumus, että on sopivaa metelöidä ja huutaa illallisille osallistuville herrasmiehille.

Viktoriaanisen ajan tunnettu lehtimies ja kaupunkiköyhälistön "löytäjä" Henry Mayhew kirjoitti teoksessaan London Labour and London poor, että maailman väestö on jakaantunut "sosiaalisesti, moraalisesti ja ehkä fyysisestikin tarkastellen vain kahteen erilliseen ja laajasti tunnusomaiseen rotuun, nimittäin vaeltajiin ja kiinteästi asuviin - kiertolaisiin ja kaupunkilaisiin - nomadisiin ja sivistyneisiin heimoihin". Lontoon "kadun ihmiset", olivat kiertolaisia ja kaikin tavoin "oma rotunsa".

Mayhew ei tarkoittanut kuvauksellaan "kunniallista" työvänluokkaa, vaan kaupustelijoita, kerjäläisiä, tilapäistyöläisiä, prostituoituja ja varkaita, mutta hänen jaottelunsa osoitti mallin myös yleisemmälle sosiaalisten kerrostuminen kuvaamiselle. Englantilainen tutkija Bernard Semmel on todennut, että 1860-luvun englantilaiset johtavat luokat suhtautuivat irlantilaisiin ja ei-eurooppalaisiin alkuasukkaisiin aivan samalla tavalla kuin he olivat suhtautuneet omaan työväenluokkaansa satojen vuosien ajan: "heitä oli pidetty läpeensä kurittomina, taipuvaisina eläimelliseen käytökseen, minkä vuoksi heitä oli pidettävä kurissa voiman ja ajoitteisen mutta vakavan väkivallan avulla; paheellisina ja velttoina, kyvyttöminä puhumaan totta, luonnostaan laiskoina ja haluttomina työskentelemään muuten kuin pakon alaisena".

Rodullinen ja yhteiskunnallinen luokittelu eivät yhtyneet vain vertauskuvien tasolla, vaan niillä oli kiinteämpikin yhteys, joka näkyi myös vakavaksi tieteeksi tarkoitetussa rotututkimuksessa. Mayhew esitti, että nomadisen rodun tunnusmerkkejä oli "leukojen ja poskiluiden suhteellisesti voimakkaapi kehittyminen" ja "leveät pitkänomaiset kasvot". Ne osoittivat sellaisten elinten kehittymistä, jotka palvelivat aisteja ja "eläimellisiä kykyjä" ja joiden seurauksena kehittyivät "erityiset moraaliset ja henkiset piirteet". Mayhewin ei tarvinnut itse keksiä alaluokkaisia rotupiirteitä. Jo rotuteorioiden syntyvaiheessa rotueroja selitettiin sivilisoitumisen asteella. Niin tekivät mm. Buffon ja Georges Cuvier. Myös Carl von Linnén luokituksessa fyysiset piirteet ja "hallitsemisen tapa" kulkivat rinnakkain. Mayhewin näkemys saattaa olla kaiku suoraan 1800-luvun tunnetuimmalta englantilaiselta antropologilta, James Cowley Prichardilta, joka pohti myös yhteiskunnallisten kerrostumien fyysisiä piirteitä. Etelämeren saarten väestö oli Prichardin mukaan jakaantunut yhteiskunnallisiin kerrostumiin niin, että alimmat luokat olivat negroidisia (tummia), kun taas yläluokkaan kuuluvat olivat vaaleampia ja muutamat heistä muistuttivat vaaleita teutoneja.

Myös kallontutkimuksessa eli kraniologiassa yhdistettiin yhteiskunnalliset ja rotu. Prichard piti jaotteli kallot yleiseltä muodoltaan prognaattisiin (kuonomaisiin), pyramidinmuotoisiin ja ovaaleihin. Erot eivät olleet jyrkkiä, vaan asteettaisia, mutta silti hän yhdisti ne sivistysasteisiin. "Metsästäjä ja metsien villit asukkaat" - lähinnä afrikkalaiset - olivat prognaattisia. Pyramidinmuotoinen kallo oli ominainen paimentolaisille kuten esimerkiksi saamelaisille ja ovaali eli elliptinen kallo niille, jotka "elävät maanviljelyksestä ja sivistyneen elämän taidoilla".

Tästä ei ollut pitkä matka siihen, että yhteiskunnallisia eroja pidetttiin rodullisina ja siten luonnon järjestykseen kuuluvina. Niin kävikin kraniologian kehityksen myötä, kun henkisten kykyjen nähtiin määräytyvän kallon tilavuuden ja/tai muodon perusteella. Fyysisessä antropologiassa oli tapana selittää sekä rotueroja että luokkaeroja saman mallin mukaisesti vertaamalla toisaalta valkoisen rodun ominaisuuksia muiden rotujen ominaisuuksiin, miehen ominaisuuksia naisen ominaisuuksiin ja yläluokan ominaisuuksia alempien yhteiskunnallisten kerrosten ominaisuuksiin. Kraniologian ranskalainen kehittäjä, anatomi Paul Broca oli vakuuttunut, että rodut voidaan luokitella selvään asteikkoon henkisten kykyjen perusteella ja että kraniometria (kallonmittaus) paljasti eroja myös eri sukupuolten ja sosiaalisten ryhmien välillä. Hän kirjoitti:

"Yleensä aivot ovat isommat kypsillä aikuisilla kuin vanhemmiten, miehillä kuin naisilla, kyvykkäillä miehillä kuin keskilahjakkailla ja hallitsevilla roduilla kuin alemmilla roduilla".

Saksalainen antropologian professori Rudolf Martin saattoi vuonna 1914 ilmestyneessä antropologian oppikirjassaan esitellä Brocan mittausten ohella monia muitakin, joissa pyrittiin osoittamaan, että sosiaalinen asema ja aivojen tilavuus ovat suoraan verrannollisia. Vaikka Martin ei varauksitta hyväksynyt tuloksia, hän arveli kuitenkin näistä tuloksista näkyvän, että

"henkiset saavutukset ovat tietyssä määrin riippuvaisia aivojen painosta [...] taulukoista käy mitä todennäköisimmin ilmi aivan tietty valikoitumis-prosessi, sikäli kuin perimän kautta saatu suurempi aivojen paino merkitsee suurempia henkisiä suorituksia ja siten mahdollistaa kantajilleen pääsyn kor-keampiin sosialisiin luokkiin."

1700-luvun klassisissa rotuteorioissa eurooppalaisia oli pidetty yhtenäisenä rotuna, mutta nyt heidät ryhdyttiin jakamaan yhä selvemmin toisistaan eroaviin rotuihin. Lähes poikkeuksetta kysymys oli sosiaalisten ja rotuerojen jonkinasteisesta yhdistämisestä. Englantilai-nen Robert Knox arvosteli voimakkaasti Prichardia ja Johann Friedrich Blumen-bachia harhautta-misesta, koska nämä olivat luokitelleet eurooppalaiset yhteen rotuun. Knox itse jakoi Britan-niankin väestön kolmeen rotuun: saksilaiseen, kelttiläiseen ja belgialaiseen eli flaamilaiseen rotuun.

Varsinaisissa rotuopeissa sosiaalinen kerrostuma ja rotu samastettiin vielä selvemmin. Tunnettu on J.A. Gobineaun lausuma, jonka mukaan:

"(O)n jo vahvistettu, että jokainen yhteisö perustuu kolmeen alkuperäiseen luokkaan, joista kukin edustaa rodullista muunnosta: aatelisto on enemmän tai vähemmän hyvä heijastuma valloittajarodusta; porvaristo sekarodusta, joka on lähellä johtavaa rotua; ja yhteinen rahvas, joka elää orjuudessa tai ainakin hyvin alistetussa asemassa. Tämä jälkimmäinen kuuluu alempaan rotuun, joka syntyi etelässä sekoittumisesta neekereihin ja pohjoisessa sekoittumisesta suomalaisiin".

Esimerkkinä käy myös Gustave Le Bon, jonka mukaan "alempia rotuja" ei tarvinnut mennä tutkimaan Afrikkaan; riitti kun tarkkaili kotimaan työläisiä - tai käveli keittiöön havainnoimaan vaimoaan. Bonin mielestä Euroopan yhteiskuntien alin kerros oli "homologinen [yhdenmukainen] primiitivisen ihmisen kanssa" ja ylimpien ryhmien älyllinen etäisyys alimmista jopa suurempi kuin se, joka "erottaa valkoisen neekeristä tai jopa suurempi kuin neekerin ja apinan ero". Bon ei ollut poikkeus, vaan pikemminkin edustava esimerkki väittäessään, että myös sukupuolet eroavat toisistaan tavalla, jonka pysyvyys voidaan rinnastaan rotueroihin. Vielä 1900-luvun alussa kallonsaumatutkimuksissa väitettiin, että naisten kallon ja kallonsaumo-jen rakenne ja saumojen luutumisjärjestys osoittaa heidän alemmuuttaan ja vähintään jäämistä lasten tasolle.

1800-luvun jälkipuoliskolla ei tyydytty selittämään vain sosiaalista kerrostumista rodullisella etevyydellä tai takapajuisuudella. Myös muiden sosiaalisten ja henkisten ilmiöiden biologisointi yleistyi. Ranskalaiset, italialaiset ja saksalaiset antropologit tutkivat mm. itsemurhien, avioerojen vaurauden ja mielisairauksien mahdollista rodullisuutta. Tutkimuksissa oli kysymys sosiaalisten ilmiöiden perimmäisestä selittäjästä: joko niihin vaikuttivat sosiaaliset, kulttuuriset että fyysiset ympäristötekijät tai ne olivat luonteeltaan perinnöllisiä.

Ranskalainen Jacques Bertillon tulkitsi Ranskan avierotilastoja niin, että teutonisella rodulla oli suurempi taipumus hoitaa perheongelmat avioeroilla, koska he olivat temperamentiltaan kylmiä ja varautuneita ja ruokkivat kaunantunteitaan pitkään. Samoin väitettiin, että teutoninen (germaaninen, arjalainen, pohjoinen) rotu oli taipuvaisempi itsemurhiin kuin muut eurooppalaiset rodut. Alttius itsetuhoisaan käytökseen ja "hulluuden melankoliseen muotoon" yhdistettiin oletukseen, että teutoninen rotu oli kyvykkäämpi ja halukkaampi osallistumaan modernisoitumis-kehitykseen, jonka sivutuotteita tai välttämättömiä seuralaisia itsemurhat ja avioerot olivat.

Toisaalta teutonisen rodun ansioksi laskettiin taipumus nerokkuuteen ja taiteelliseen luovuuteen. Vaurauttakin selitettiin rodulla: se keskittyi teutonien käsiin ja selitykseksi tarjottiin mm. rodun taloudellista voitonhimoa ja säästäväisyyttä. Rikosten määrä ja laji noudattivat innokkaimpien sosioantropologien mielestä roturajoja: teutonien katsottiin olevan taipuvaisempia omaisuusrikoksiin, kun taas alppiinisen rodun helmasynti olivat väkivaltarikokset.

Kaikki yhteiskuntatieteilijät ja edes kaikki antropologit eivät uskoneet rodullisiin selityksiin. Sosiologian klassikoihin kuuluva Emile Durkheim kirjoitti, että jos "germaanit ovat taipuvaisempia itsemurhiin, syynä ei ole heidän suonissaan virtaava veri, vaan sivilisaatio, jossa heidät on kasvatettu". Myös amerikkalainen sosiologi ja antropologi William Ripley suhtautui epäillen kaikkein vulgaarimpiin rodullisiin selityksiin laajassa eurooppalaisia rotuja käsittelevässä tutkimuksessa The Races of Europe (1899), jonka alaotsikko oli kuitenkin kuvaavasti Sosiologinen tutkimus. Monien aikalaistensa tavoin hän horjui kahden vaiheilla ja oli lopulta taipuvainen pitämään rotua ja perinnöllisyyttä merkittävänä sosiaalisten ilmiöiden selittäjänä. Näin oli erityisesti, kun hän käsitteli kaupungistumista ja maaltamuuttoa, jota hän piti "sosiaalisista virtauksista merkittävimpänä". Hän innostui siitä kirjoittaessaan toivomaan, että kaupunkielämän ongelmien tutkiminen saisi sosiaali- ja luonnontieteilijät ylittämään rajalinjan, joka siihen asti oli erottanut heitä.

Fyysiset antropologit ja antropologian ja sosiologien välimaastossa liikkuneet tutkijat kiinnostuivat kaupungistumisesta 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeniä, joskin ranskalainen Durand fe Gros oli havaitsevinaan jo 1860-luvun lopulla, että tietyttyjen eteläisen Keski-Ranskan kaupunkien väestössä dolikokefaalien (pitkäkalloisten) osuus oli suurempi kuin ympäröivällä maaseudulla. Varsinaisesti vasta Vaher de Lapougen ja Otto Ammonin tutkimukset 1880- ja 1890-luvun vaihteessa herättivät muiden antropologien kiinnostuksen kaupungistumiseen ja kaupunkiväestön luokkajakoon.

Lapouge väitti, että hänen tutkimissaan kallosarjoista noin kahden viimeisen vuosisadan ajalta oli paljastanut selvästi dolikokefalian ja sosiaalisen kerrostuman välinen yhteys: yläluokissa pitkäkalloisten osuus oli merkittävästi suurempi kuin rahvaassa. Ammon väitti Badenissa tekemiensä tutkimusten perusteella, että kaupunkien ja maaseudun väestö erosivat keskimääräiseltä kallonmuodoltaan ja että kaupunkien sisällä oli havaittavissa samanlainen ja samansuuntainen ero sosiaaliryhmien välillä. Kaupunkien väestö oli yleensä pitkäkalloisempaa ja kaikkein pitkäkalloisinta oli kaupunkien yläluokka. Ammon muotoili nimeään kantavan lain, siis Ammonin lain, jonka mukaan pitkäkalloinen teutoninen rotu tuntee lähes kaikkialla merkittävää mieltymystä kaupunkielämään.

Ripley tulkitsi muiden mukana tuloksia niin, että keskieurooppalaiset kaupungit, joiden ympäristössä oli sekä alppiinista että teutonista rotua, vetivät puoleensa "tuota kookasta ja vaaleaa teutonista väestötyyppiä, joka kuten historia opettaa meille, on hallinnut Eurooppaa sosiaalisesti ja poliittisesti vuosisatojen ajan". Tämä tuntui hänen mielestään sopivan yhteen niiden teorioiden kanssa, joiden mukaan maaltamuutto saa liikkeelle pystyvimmän väestönosan; "maan paras veri ruokkii kaupunkeja". Hänen mielestään oli pakko tehdä johtapäätös, että

"pitkäkalloisessa rodussa tai tyypeissä [verrattuna alppiinisiin lyhytkalloisiin] on jokin henkinen ominaisuus, joko heidän energisyytensä, kunnianhimonsa tai kovuutensa, joka tekee heistä erityisen taipuvaisen muuttamaan maalta kaupunkiin".

Kaupunkien väestön koostumusta ohjasi Ripleyn mielestä sekä sosiaalinen että rodullinen valinta. Kun siihen yhdisti älyykkyystestien tulokset, kävi asia hyvin selväksi: kaupunkeihin muutti paras aines maalta ja heistä puolestaan valikoituivat keski- ja yläluokkaan älykkäimmät eli pitkäkalloisimmat teutonit, jotka selvityivät parhaiten kaupunkien kovassa olemassaolon taistelussa. Ripley ei jäänyt sanattomaksi senkään antropologien huomaaman tosiseikan edessä, että kaupunkien väestö oli yleensä tummempaa ja ristiverisempää kuin maaseutuväestö. Se ei tuntunut oikein sopivan yhteen teutoniväitteen kanssa. Ripley selviytyi pulmasta näppärällä, joskin hieman kaukaa haetulla selityksellä: ehkä ristiverisyys, tumma tukka ja tummat silmät indikoivat vitaalista ylivoimaisuutta, elinvoimaa. Olivathan auktoriteetit esittäneet, että pigmentaatio, väriaine, näyttää olevan erityisesti aistinelimissä "oleellinen tekijä elinten täydelliselle kehittymiselle".

Sosiaalisten erojen rodullistamista antropologiassa auttoi sekin, että tyypillinen vuosisadan vaihteen antropologi oli "herrasmies", Englannissa maailman voimakkaimman imperiumin hallitsevan luokan jäsen. Hänen alamaisensa olivat alkuasukkaita ympäri maapalloa ja kotimaisia köyhiä, jotka kaikki oli luokiteltu ja luonnehdittu rotutermeillä. Professori Elazar Barkan esittelee (The retreat of scientific racism, 1992) edustavana esimerkkinä John Beddeon, joka oli rotututkimuksen suosittu auktoriteetti Britanniassa vuosisadan vaihteessa. Hän käytti rotua sekä luokka- että kansallisuuserojen kuvaamiseen ja väitti, että edistys ja sivistys olivat ylempien luokkien fyysisen ylemmyyden ansiota. Beddeo siteerasi (Anthropological History of Europe) hyväksyvästi Lapougeta, joka laski enemmistön nerokkaista, alkuvoimaisista, historiaan, kirjallisuuteen ja tieteeseen vaikuttaneista miehistä juuri noihin "vaaleisiin pitkäkalloisiin", joita useimmat ihmiset väärin kutsuvat "arjalaisiksi". Rotututkimuksen ytimessä alkoi vahvistua ajatus vaaleasta herrarodusta, ajatus, jolla olisi tuhoisat vaikutukset seuraavalla vuosisadalla.

[PI]