  |
|
|
|
|
|
Antijudaismi / Antisemitismi"Juutalaiset ovat olleet Euroopan neekereitä yli tuhat vuotta", kirjoitti amerikkalainen kirjailija W. Mosley. Juutalaisvastaisuuden perinne on voimakas länsimaiden ja erityisesti kristillisten kirkkokuntien historiassa. Euroamerikkaisella rasismilla on kaksi kehityslinjaa saksalaisen historioitsijan Imanuel Geissin näkemyksen mukaan. Ensimmäisessä keskeistä on suhde juutalaisiin (antijudaismi/antisemitismi) ja toisessa mustiin, joita käytettään myös sijaisena suhteessa muihin ei-eurooppalaisiin 'rotuihin'. Geiss toteaa antijudaismin/antisemitismin liittyvän enemmän modernien euroamerikkalaisten yhteiskuntien sisäiseen kehitykseen, koska juutalaiset semiitteinä ovat myös 'valkoisia'. Geissin mukaan kielteinen suhtautuminen mustiin ilmaisee enemmänkin eurooppalaisten suhtautumista muuhun maailmaan. Nämä rasismin kaksi päähaaraa ovat kehittyneet toisaalta erikseen toisistaan ja toisaalta tiiviissä vuorovaikutussuhteessa.Juutalaisvastaisuus levisi Länsi-Euroopassa erityisesti ensimmäisen ristiretken aikana (1096-1099), jolloin ristiretkeläiset surmasivat juutalaisia varsinkin Ranskassa ja Reininmaassa. Syynä oli mm. se, että ristiretkeläiset halusivat ensin omassa maassaan surmata Jeesuksen murhaajat ja sitten lähteä vapauttamaan Pyhää maata. Toinen juutalaisvihan aalto Länsi-Euroopassa pyyhkäisi ruttoepidemian aikana 1347-1350. Kristilliseen antijudaismiin liittyi ensimmäisen kerran myöhemmistä rotuteorioista tuttu ajatus 'veren puhtaudesta' vuonna 1492, kun juutalaiset karkotettiin Espanjasta. Kristillisen antijudaismin vahvistumiseen Länsi-Euroopassa vaikuttivat Lutherin voimakkaasti juutalaisvastaiset mielipiteet. Valistusaatteiden leviäminen 1700-luvun lopulla merkitsi juutalaisvastaisuuden lieventymistä, vaikka eräät valistusajattelun keskeiset henkilöt omasivatkin osittain voimakkaasti juutalaisvastaisia mielipiteitä. Ranskan vallankumouksen yhteydessä säädetty vuoden 1791 uusi valtiosääntö takasi ensimmäistä kertaa juutalaisille täydet kansalaisoikeudet, ja 1800-luvun loppupuolelle mennessä juutalaisten muodollinen emansipaatio oli toteutunut kaikkialla Keski- ja Länsi-Euroopassa sikäli, että he olivat nyt muiden kanssa tasa-arvoisia lain edessä. Juutalaisvastaisuus ei kuitenkaan hävinnyt eurooppalaisista maista. Sen uskonnolliset vaikuttimet alkoivat väistyä taka-alalle, paitsi Itä-Euroopassa. 1800-luvun puolivälissä juutalaisvastaisuus alkoi saada uusia piirteitä, nyt juutalaisuus yhdistettiin rotuun, ei uskontoon. Juutalaisvastaisuuden uusia piirteitä kuvaili saksalainen juutalaissyntyinen kirjailija Heinrich Heine vuonna 1844 seuraavasti: "Antipatialla juutalaisia vastaan ei ole yläluokan keskuudessa enää kristillisiä juuria. Alempien kerrosten keskuudessa se muuttuu yhä enemmän sosiaaliseksi katkeruudeksi pääoman kasvavaa valtaa kohtaan, rikkaiden suorittamaa köyhien riistoa kohtaan." Juutalaisvastaisuus ilmentää enemmän yhteiskunnassa olevien ratkaisemattomien ristiriitojen määrää kuin antisemiittien todellisia päämääriä, kuten venäläinen kirjailija V. Grossman asian ilmaisi. Konservatiivinen poliittinen juutalaisvastaisuus pyrki mobilisoimaan kapitalistisessa teollistumisprosessissa taloudelliseen ahdinkoon joutunutta pikkuporvaristoa liberalismia, parlamentarismia ja nousevaa työnväenliikettä vastaan. Konservatiivinen eliitti julisti demokratian olevan juutalaista alkuperää. Tärkeää myöhemmälle kehitykselle oli, että konservatiivit omassa demagogiassaan esittivät liberalismin juutalaisen pääoman etujen ajajana ja yhdistivät liberaalit, demokraatit ja sosialistit juutalaisten valtapyrkimyksiin. Aatelisto puolestaan yritti 'romanttisen' antisemitismin avulla saada keskikerrosten kannatusta porvarillisen yhteiskunnan kehitystä vastaan. Vuosien 1873-79 vakavan taloudellisen kriisin aikana juutalaisvastaisuus toimi Saksassa ideologisena "ukkosenjohdattimena", jonka tarkoituksena oli hillitä ja suunnata pikkuporvariston antikapitalistisia mielialoja juutalaisia vastaan. Käsitettä antisemitismi käytti ensimmäisen kerran saksalainen kirjalilija ja sanomalehtimies Wilhelm Marr vuonna 1873. Laajasti ottaen käsite antisemitismi on kuvannut siitä lähtien vihamielistä suhtautumista juutalaisiin. Se perustuu rasistiseen näkemykseen heidän pahansuopaisesta ja vahingollisesta olemuksestaan. Sen lisäksi antisemitismi sisältää ajatuksen välttämättömyydestä taistella juutalaisten vaikutusta vastaan yhteiskunnassa, joskus jopa aina tuhoamiseen asti. Saksassa ja Ranskassa voimistui samaan aikaan rasistinen antisemitismi eli rotuantisemitismi. Se perustui ja perustuu näkemykseen siitä, että juutalaisten oletetut negatiiviset luonteenpiirteet ja ominaisuudet olisivat luonteeltaan rodullisia ja pysyviä. Rotuantisemitismi merkitsi myös sitä, että juutalaisille ei ollut enää mahdollista välttää vainotoimepiteitä kääntymällä kristinuskoon. Rotuantisemitismin myötä juutalaisvastaisuuteen liittyi usein ajatus juutalaisten fyysisen tuhoamisen välttämättömyydestä. Tämän fasistisen antisemitismin yhtenä kantaisänä voidaan pitää saksalaista, Göttingenin yliopiston itämaisten kielten professoria Paul Anton de Lagardea (1827-1891). Hän vertasi juutalaisia "basilleihin", joita ei voi "kasvattaa". Niiden kanssa ei voisi myöskään "neuvotella". Hän vaati vuonna 1887 juutalaisten "nopeaa ja niin perusteellista tuhoamista kuin mahdollista". Rotuantisemitismin synnyn myötä alkoi kehitys, josta ranskalainen kirjailija Anatole France (1844-1924) varoitti osuvasti: "Antisemitismi merkitsee kuolemaa, eurooppalaisen sivilisaation kuolemaa." 1800-ja 1900-lukujen vaihteessa antisemitismissä, joka suunnattiin etupäässä keskikerroksille, yhdistyivät antiliberalismi, antidemokraattisuus ja antisosialismi. Lokakuun vallankumous Venäjällä ja ensimmäisen maailmansodan jälkeinen poliittinen levottomuus Länsi-Euroopassa aktualisoi poliittisen antisemitismin. Osa lokakuun vallankumouksen vastustajista julisti kysymyksessä olevan "juutalaisbolshevistinen vallankumous". Saksaan käsityksen toi Hitlerin puolueen (NSDAP) tuleva pääideologi Alfred Rosenberg. Saksassa työväenliike, marxilaisuus ja vallankumous olivat saaneet myös juutalaisuuden leiman. Saksan vuoden 1918 marraskuun vallankumouksen murskaamiseen kehotettiin iskulauseella "lyökää juutalaiset kuoliaaksi". Sillä tarkoitettiin ennen kaikkea vallankumouksen juutalaissyntyisiä johtajia Rosa Luxemburgia, Karl Liebknechtia ja Münchenin neuvostovallan johtohahmoa Kurt Eisneria. Antibolshevismi ja antisemitismi kietoituivat tiivisti toisiinsa aina vuoteen 1945 asti. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen antisemitismista tuli keskeinen poliittinen ideologia Saksassa ja Itävallassa. Hitlerin noustua valtaan vuonna 1933 alkoivat Saksassa juutalaisvainot, jotka huipentuivat Auschwitziin ja Euroopan juutalaisten kansanmurhaan. Hitlerin Saksan hirmuteot tekivät antisemitismistä Euroopassa 'salonkikelvottoman'. Auschwitzin jälkeen vallitsi näkemys siitä, että antisemitismi tulisi kitkeä pois yhteiskunnallisesta ja poliittisesta käytännöstä. Se ei kuitenkaan tarkoittanut antisemitismin katoamista arkipäivän ajattelusta tai erilaisten äärioikeistolaisten tai uusfasististen ryhmittymien toiminnasta. Saksan liittotasavallassa ja Itävallassa on tutkimusten mukaan noin 10 prosenttia väestöstä vakaumuksellisia antisemiittejä huolimatta häviävän vähäisestä juutalaisten määrästä. Ainoastaan kolmannes väestöstä on täysin vapaa juutalaisvastaisista mielipiteistä. Avointa tai piilevää antisemitismiä esiintyi myös Neuvostoliitossa ja etenkin Puolassa. Sodanjälkeisen antisemitismin voimakas lähde on sijainnut islamilais-arabialaisessa maailmassa, jossa usein Israelin valtiollista arabeihin kohdistuvaa sortopolitiikkaa ei tarkastella poliittisena kysymyksenä, vaan sitä pidetään juutalaisuudesta ja juutalaisesta luonteesta johtuvana. [JJ] |